ONNEN HETKET (1965)
Le bonheur/Lyckliga stunderYltäkylläisen aurinkoiseen ja viattoman kauniiseen kuvastoon kätkeytyy kumouksellinen ja kuitenkin moralisoimaton kommentaari Agnès Vardan tutkielmassa onnen luonteesta. Nuori isä rakastuu toiseen naiseen rikkomatta perheidylliään, mutta mikä on vaimon osa? Vardan itsensä mukaan elokuva on kuin täydellisen näköinen hedelmä, jonka sisuksia koluaa mato.
***
Agnès Vardan kolmas pitkä elokuva on alkuperäisnimensä (”Onni”) mukaisesti tutkielma onnen luonteesta. Tällä kertaa ohjaaja on asiaan kuulumattomina jättänyt syrjään kaikki psykologiset ja moraaliset pohdinnat ja lisäksi välttääkseen sosiaalisen panoksen tehnyt sankaristaan yksinkertaisesti käsityöläisen. Jäljelle jää jotakin joka on enemmän symmetrinen kuvio kuin juoni sovinnaisessa mielessä; François rakastaa hellästi vaimoaan ja lapsiaan ja viettää rauhallisesti tyytyväistä kotielämää, mutta tämä ei estä häntä rakastumasta kauniiseen postineitiin.
Vardan elokuvan sävy on yhtenäisen idyllinen, jota edelleen korostaa Mozartin musiikin käyttö. Mikään ei voisi olla kauempana realismista kuin tämä satumaailma, jossa lapset eivät koskaan itke ja jossa kukaan ei lausu vihaista sanaa. Varda luo viattomuuden ja kauneuden maailman, joka näyttää kutsulta muistojen, kesän ja lomakuvien maisemaa. Vasta kokonaisuuden hahmottuessa paljastuu, että tässä kukkaismaailmassa on myös piikkinsä, tässä kauneudessa armoton ja kitkerä näkemyksensä.
Varda säästää miespäähenkilönsä ylistykseltä ja tuomiolta. Hän pelkästään hyväksyy miehen käytöksen elämän väistämättömänä tosiasiana ja dramatisoi sen lumoavalla, pakottomalla uuden elokuvan tyylillä, käyttäen äkillisiä leikkauksia ja utuista kuvaa välittääkseen rakastavaisten välisen äkillisen ja spontaanin sähkövirran, toistaen tapahtuman useaan kertaan korostaakseen kohtauksen emotionaalista vaikutusta.
Kylmän todellisuuden mittapuin tämä on epäilemättä valheellisen, sokerisen ja romanttisen makuista, mutta ohi karamellikuorrutuksen Varda on valanut tarinaan myös totuuden hohdon, persoonallisen ja runollisen näkemyksen samaan tapaan kuin aviomiehensä Jacques Demy Cherbourgin sateenvarjoissa. Henkilöt on nähty etäältä ja koko elokuvaa voi pitää enemmän filosofisena tutkimusmatkana kuin rakkaustarinana. Lähellä ovat myös muistumat Renoirin tavasta käyttää maisemaa elokuvassa Aamiainen ruohikolla – katkelma siitä vilahtaa televisiossa – ja Renoirin luonnolle suomasta merkityksestä. Värejä on kautta linjan käytetty symbolisesti, tavalla, joka saa elokuvan säilymään muistoissa värien, kukkien ja auringonvalon juhlana.
– Roy Armesin (French Cinema Since 1946 II, 1970) ja muiden lähteiden mukaan
