ONNEN HETKET (1965)

Nuori puuseppä François elää onnellista perhe-elämää vaimonsa ja lastensa kanssa, kunnes hän tapaa postissa työskentelevän Émilien. Kokonaisuus on rakennettu raikkaan väri- ja kuvassommittelun pohjalta, ja rakkauden huumaa siivittävät Mozartin sävelet. Varda palkittiin elokuvasta Berliinin elokuvajuhlien Hopeisella karhulla.

***

Agnés Vardan kolmas pitkä elokuva on alkuperäisnimensä (”Onni”) mukaisesti tutkielma onnen luonteesta. Tällä kertaa ohjaaja on asiaan kuulumattomina jättänyt syrjään kaikki psykologiset ja moraaliset pohdinnat ja lisäksi välttääkseen sosiaalisen panoksen tehnyt sankaristaan yksinkertaisesti käsityöläisen. Jäljelle jää jotakin joka on enemmän symmetrinen kuvio kuin juoni sovinnaisessa mielessä; Francois rakastaa hellästi vaimoaan ja lapsiaan ja viettää rauhallisesti tyytyväistä kotielämää, mutta tämä ei estä häntä rakastumasta kauniiseen postineitiin. Kun hän kertoo vaimolleen asioiden tilan, tämä tekee itsemurhan, mutta miehen onni säilyy: säädyllisen ajan jälkeen rakastajatar muuttaa taloon huolehtimaan miehestä ja lapsista ja elämä jatkuu entisellään.

Vardan elokuvan sävy on yhtenäisen idyllinen, jota edelleen korostaa Mozartin musiikin käyttö. Mikään ei voisi olla kauempana realismista kuin tämä satumaailma, jossa lapset eivät koskaan itke ja jossa kukaan ei lausu vihaista sanaa. Varda luo viattomuuden ja kauneuden maailman, joka näyttää kutsulta muistojen, kesän ja lomakuvien maisemaa. Vasta kokonaisuuden hahmottuessa paljastuu, että tässä kukkaismaailmassa on myös piikkinsä, tässä kauneudessa armoton ja kitkerä näkemyksensä.

Varda säästää miespäähenkilönsä ylistykseltä ja tuomiolta. Hän pelkästään hyväksyy miehen käytöksen elämän väistämättömänä tosiasiana ja dramatisoi sen lumoavalla, pakottomalla uuden elokuvan tyylillä, käyttäen äkillisiä leikkauksia ja utuista kuvaa välittääkseen rakastavaisten välisen äkillisen ja spontaanin sähkövirran, toistaen tapahtuman useaan kertaan korostaakseen kohtauksen emotionaalista vaikutusta.

Kylmän todellisuuden mittapuin tämä on epäilemättä valheellisen, sokerisen ja romanttisen makuista, mutta ohi karamellikuorrutuksen Varda on valanut tarinaan myös totuuden hohdon, persoonallisen ja runollisen näkemyksen samaan tapaan kuin aviomiehensä Jacques Demy Cherbourgin sateenvarjoissa. Henkilöt on nähty etäältä ja koko elokuvaa voi pitää enemmän filosofisena tutkimusmatkana kuin rakkaustarinana. Lähellä ovat myös muistumat Renoirin tavasta käyttää maisemaa elokuvassa Aamiainen ruohikolla – katkelma siitä vilahtaa televisiossa – ja Renoirin luonnolle suomasta merkityksestä: elokuva alkaa kesäisellä retkellä, joka on täydellinen kuva onnesta, ja päättyy syksyiseen retkeen, jossa ainoa muutos on vaimon vaihtuminen rakastajattareen. Värejä on kautta linjan käytetty symbolisesti, tavalla, joka saa elokuvan säilymään muistoissa värien, kukkien ja auringonvalon juhlana.

– Roy Armesin (French Cinema Since 1946 II, 1970) ja muiden lähteiden mukaan