CABARET (1972)
Fossen täysosuma vuodelta, jolloin hän voitti Oscar-palkinnon, kaksi Tony-palkintoa ja kolme Emmyä. 1930-luvun Saksaan sijoittuva musiikillinen satiiri ennakoi 2. maailmansodan kauhuja. Fosselle tyypillisesti groteski on kaunista ja vakava hauskaa. Ikimuistoiset kappaleet, kuten ”Willkommen”, ”Money Money” ja ”Cabaret” auttavat unohtamaan Kit Kat -klubin ulkopuolella vellovan kurjuuden.
***
Enemmän kuin lupaavan esikoisensa Sweet Charity (1969) jälkeen entinen tanssija ja koreografi Bob Fosse sai läpimurron ja täysosuman toisessa ohjaustyössään Cabaret, joka pohjautuu Joe Masteroffin musikaaliversioon Christopher Isherwoodin muistelmaromaanista “Jäähyväiset Berliinille” ja John Van Drutenin samanaiheisesta näytelmästä “I Am a Camera”. Näinkin monien mutkien kautta Fossen elokuva paradoksaalisesti päätyy aika lähelle Isherwoodin alkuteosta mm. sikäli, että nyt lopultakin tarinan sankari ja tekijän omakuva uskalletaan esitellä homoseksuellina kirjailijanalkuna eikä pelkästään sokerisesti Sally Bowlesin romanssipartnerina, kuten vielä näyttämömusikaalissa tai Van Drutenin näytelmässä ja sen samannimisessä elokuvaversiossa. Isherwood kertoo 1930-luvun alun Berliinistä, sen turmeltuneisuudesta, sen pelokkuudesta ja innokkuudesta Hitlerin valtaannousun aattona. Kit Kat -kabaree on kuin kaleidoskooppi, johon koko tämä murroksessa elävä maailma heijastuu ja jonka kautta kirjailija tarkkailee sekä omaa rooliaan tapahtumien kulussa että saksalaisia tuttaviaan, joiden elämään fasismi tavalla tai toisella vaikuttaa.
Elokuvan rakenne määritellään rohkeasti jo avausjaksoissa, kun kabareen musiikkinumerot selkeästi asettuvat varsinaisen tarinan abstrakteiksi kommentaareiksi. Varmemmaksi vakuudeksi nämä jaksot on toteutettu muusta elokuvasta varsin paljon poikkeavalla tyylillä, rohkealla chiaroscuro-valaistuksella ja groteskeja yksityiskohtia sisältävin oudoin lähikuvakompositioin. Vaikutusta tehostaa se, että näyttämöversion kaikki kabareen ulkopuolelle sijoittuvat musiikkinumerot on poistettu ja jäljellä on musikaalin kehykseen upotettu realistisviritteinen draama. Rakenteessa on ongelmansa, mutta useimmat niistä Fosse selvittää voitokkaasti. Tuloksena on tietty kaksijakoisuus: draamatasolla seurataan erilaisia rakkauden ja ystävyyden muotoja, vapaita suhteita ja tuon vapauden näennäisyyttä. Toisaalla pysytään kabareessa, jonka rappion kyllästämässä ilmapiirissä ilonpito vääntyy irvistykseen, hauskuus saa väkivaltaisen ja irvokkaan muodon.
Molemmilla tasoilla on arvoa historiallisena ajankuvana, henkisen ilmaston kartoituksena. Parhaiten elokuva kuitenkin toimii musikaalitasolla. Fosse on toteuttanut tanssi- ja laulunumerot älykkäästi, suorastaan loistokkaasti. Ne ovat Cabaret’n tehokasta ydintä, niissä on jotain George Groszin piirrosten ja maalausten irvokkuudesta, tuomiopäivätunnelmista. Erinomaisesti välittyy myös pelon ilmapiiri seksuaalisten juonensäikeiden läpi. Elokuvan kuluessa natsismi muuttaa luonnettaan pikkupojan rusoposkisesta optimismista katujen väkivaltaan ja juutalaisten vainoon.
– John Russell Taylorin (MFB June 1972) ja muiden lähteiden mukaan. Ensi-ilta- ja tarkastustedot Pasi Nyyssönen 28.6.2015