MYÖHÄINEN SYKSY (1960)

Kolme ikääntyvää liikemiestä kokoontuu muistelemaan edesmennyttä ystäväänsä. Illanvieton herättämässä nostalgiapuuskassa miehet päättävät järjestää ystävänsä leskelle ja tyttärelle uudet miehet. Asioihin sekaantuminen aiheuttaa kuitenkin odottamattomia murheita. Komediallisesta lähtöasetelmasta huolimatta tarina välttää puskafarssin sudenkuopat ja herättää runollisuudellaan voimakkaita tunteita.

***

Nuori neito asuu äitinsä kanssa. Vaikka hänellä on ollut tilaisuuksia mennä naimisiin, hän on torjunut ne, koska hän haluaa asuaa mieluummin kotonaan. Leskiätiti kokee kuitenkin, että hänen tyttärensä uhrautuu hänen vuokseen ja yrittää löytää tälle sopivaa aviomiestä. Tytär vastustaa tätä, kunnes hän tulee siihen erheelliseen käsitykseen, että hänen äitinsä tarkoituksena on mennä uusiin naimisiin. Äiti palaa kotiinsa ja aloittaa yksinäisen elämän.

Yasujiro Ozun kolmas peräkkäinen ”remake” – elokuvien Kiertolaiset ja Hyvää huomenta jälkeen – on muunnelma Myöhäisestä keväästä. Kummankin pääosassa on Setsuko Hara: aikaisemmassa elokuvassa hän näytteli tytärtä, nyt äitiä. Suurin muutos on se, että Ozu on asettanut äidin isän tilalle. Pienempiä muutoksia merkitsee se, että esille nousevat nyt leskivaimon miesvainajan ystävät, kaikki miehiä, kun aikaisemmassa elokuvassa täti oli henkilö, joka auttoi tytärtä etsimään sopivaa sulhaskandidaattia. Nämä ystävät, joita kohtaamme jälleen Ozun viimeisessä elokuvassa Syksyinen iltapäivä, ovat ikuisia koulupoikia. He ovat aina vain alttiita kepposiin, ja he osaavat olla ilkeitäkin, mutta silti he ovat omalla tavallaan viattomia.

Jälleen sävy on vaihtunut. Myöhäisessä syksyssä on elegistä surua, ja ehkä siitä on seuraksena se, että Myöhäiselle keväälle ominainen tavaton objektiivisuus on höltynyt.

Tästä vuonna 1960 valmistuneesta elokuvastaan Ozu on kirjoittanut:

”Joskus ihmiset mutkistavat kaikkein yksinkertaisimpia asioita. Niin kompleksiselta näyttänyt elämä paljastuukin äkkiä hyvin yksinkertaiseksi – ja tämän halusin näyttää tässä elokuvassa. On siinä muutakin. On helppo esittää draamaa elokuvassa: näyttelijät nauravat tai itkevät, mutta tämä on vain selitystä. Ohjaaja voi todella näyttää mitä hän haluaa ilman että hänen tarvitsee vedota tunteisiin. Haluan saada ihmiset tuntemaan turvautumatta draamaan. Tätä olen yrittänyt tehdä elokuvasta Toda-perheen veljet ja siskot [Toda-ke no kyodai, 1941] alkaen, mutta se on hyvin vaikeaa. Tässä [Myöhäisessä syksyssä] onnistuin mielestäni melko hyvin, mutta tulokset ovat silti kaukana täydellisestä.”

– Donald Richien mukaan (Ozu. Berkeley, Los Angeles, London: University of California Press, 1974) AA 1.4.2014