LYHYT ONNI (1945)

Onnettomissa avioliitoissa riutuvat aikuiset kohtaavat ja heidän välilleen kehkeytyy sanoinkuvaamaton yhteys. Brittiläisen David Leanin pidättyväinen kuvaus mahdottomasta rakkaudesta ja hongkongilaisen Wong Kar-Wain 2000-luvun klassikko, ovat niin ikään pariskunta, jotka ovat naimisissa jonkun toisen kanssa, mutta kohtaavat muodostaakseen katkeransuloisen hetken, piinallisen lyhyen onnen. Eleet, katseet ja musiikki luovat tunnelman, johon on ihana uppoutua.

***

Rakkaustarinat ovat aina olleet elokuvan syvää ydinmehua. Lyhyt onni on saanut nauttia tämän kategorian kärkisijoista; se sai Cannesin elokuvajuhlilla erikoispalkinnon ja oli myös ehdokkaana kolmessa Oscar-kategoriassa. Tärkeintä on se, että tämä kiihkeä, intohimoinen ja avioliiton ulkopuolisesta suhteesta kertova elokuva äänestettiin British Film Instituten valikoimien ammattilaisten toimesta 1999 kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi brittielokuvaksi. Muissakin äänestyksissä se on rankattu korkealle.

Lyhyt onni kertoo päähenkilönsä Lauran mutkikkaasta rakkaudesta, joka syntyy satunnaisesta tapaamisesta rautatieasemalla. Avioliitto ja aviossa syntyneet lapset eivät estäneet Lauran äkillistä rakastumista tuntemattomaan mieheen. Konventionaalisesta tulee muutaman tapaamisen jälkeen epätavallista, viaton ja satunnainen tapaaminen muuntuu uskottomuudeksi.

Lyhyen onnen asetelma on varmaankin perua toisesta maailmansodasta, ajanjaksosta, jolloin tällaiset lyhyet kohtaamiset – tai jos niikseen tulee, naisten seksuaalinen ja taloudellinen vapaus – eivät olleet harvinaisia, eivätkä sen myötä enää niin ennenkuulumattomia kuin 1930-luvulla. 1990-luvulta lähtien elokuvan ”allegorista representaatiota kielletystä rakkaudesta” on osattu katsoa (Richard Dyer) myös homoseksuaalisesta näkökulmasta, joka lienee ollut myös Neil Cowardin salattu identiteetin osa.

Elokuvan ja sitä varhaisemman Cowardin näytelmän ratkaisusta, jota ei tässä voi tietenkään kertoa, on esitetty kritiikkiä joka liittyy vahvasti luokkatietoisuuteen: työväenluokka voi käyttäytyä vulgaaristi, yläluokka typerästi, mutta keskiluokan, jota teatterien yleisö on, on kannateltava moraalia.

Elokuvaa kuvattiin sodan vielä kestäessä ja erinäisten pimennysmääräysten voimassa ollessa Lancashiressä, Carnforthin rautatieasemalla ja rautateiden eri pisteissä Skotlantia myöten. Junakuulutukset ovat Nöel Cowardin tekemiä. Elokuvan sisäkuvia otettiin Denhamin studioilla.

Sanaristikkoa ratkottaessa tärkeä runo on John Keatsin ”When I have Fears that I may Cease to Be”, mutta toinen päivällispöydän lähettyvillä seinällä roikkuva rakkausruno viittaa arabipoetiikkaan. Musiikkina käytetään National Symphony Orchestran esitystä Sergei Rahmaninovin toisesta pianokonsertista johtajanaan Muir Mathieson. Pianisti on Eileen Joyce. Teehuoneen bolero-kappale on Moritz  Moszkowskin säveltämä.

– Jari Sedergren 2021