KOIVIKKO (1970)

Iloa pulppuava nuori keuhkotautipotilas (Olgierd Łukaszewicz) saapuu maalle juron munkkimaisesti elelevän leskiveljensä (Daniel Olbrychski) luo – kuolemaan. Jarosław Iwaszkiewiczin pienoisromaanin filmatisoinnissa kiihkeä elämänjano ja kuolemankaipuu ajautuvat törmäyskurssille heleästi kuvatun koivumetsän siimeksessä.

***

Jarosław Iwaszkiewicz (1893–1980) kuului tämän vuosisadan huomattavimpiin puolalaisiin kirjailijoihin. Hänen ensiesiintymisensä runoilijana tapahtui vuonna 1915, hän oli näkyvästi mukana 1920-luvun avantgarde-liikkeessä ja säilytti tuotteliaisuutensa viimeisiin vuosiinsa saakka. Wadjan Koivikon pohjana oleva kertomus syntyi 1932, ja kirjailija itse teki elokuvan käsikirjoituksen. Jo 1960-luvulla Jerzy Kawalerowicz oli tehnyt yhden hienoimmistaan elokuvista (Nunna ja paholaiset) Iwaszkiewiczin pohjalta, Wajda palasi Iwaszkiewiczin maailmaan elokuvassa Kartanon neidot.

”Olen nauttinut suuresti elokuvista, jotka on tehty minun teoksistani”, Iwaszkiewicz ehti kertoa. ”Ja kuitenkin ne ovat hyvin kaukana minun maailmastani. Minun maailmani on kirjallinen. Elokuvassahan on kysymys kokonaan toisenlaisesta taiteesta. Köyhdyttääkö elokuva sitten kirjallisuutta? Ei, se rikastaa sitä. Se antaa sille tietyn konkreettisen muodon ja se lisää kiinnostusta kirjallisuuteen.”

Iwaszkiewiczin alkuperäiskertomus oli aikansa pieniä mestariteoksia. Tarina syrjäisen metsän yksinäisyyteen hautautuneesta kahdesta veljeksestä sisältää tiiviissä muodossa kirjailijan keskeisen ja toistuvan teeman: kuoleman alituisen läsnäolon elämän kudoksessa. Kirjailija tuntuu sanovan, että ainoa ja luonnollisin tapa vastustaa kuolemaa piilee romanttisessa ja fyysisessä rakkaudessa.

Intiimiydessään, elämän ja kuoleman vääjäämättömän vuorovaikutuksen ilmaisussaan Koivikko on kypsä, tunnelmissaan hallittu elokuva. Wadja limittää surumielisen koivikkomaiseman ja ihmisten elämäntuskan miltei metafyysiseksi kokonaisuudeksi, jossa tukahdutetut tunteet purkautuvat riipaisevaksi, samalla runollisesti purkautuvaksi elämänvirraksi. Kuvallisen kirjonsa Wadja on poiminut taiteilija Jacek Malczewskin maalauksista; hän jopa lainasi Malczewskin maalauksen Thanatos Varsovan kansallismuseosta veljesten mökin seinälle. Sen henki ja värit hallitsevat koko elokuvaa.

Keuhkotautia sairastava Stanisław on saapunut veljensä, metsänvartija Bolosławin mökille viettämään viimeisiä päiviään. Hänen elämänjanonsa on suunnaton, lähestyvän kuoleman kuristusote tempoo häntä kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Bolesław puolestaan on jakautunut edesmennyttä vaimoaan kohtaan tuntemansa rakkauden ja ympäristön elämän välille. Bolesławin ahdistus ja kuolemankaipuu, jotka Wadja rinnastaa Stanisławin elämänhaluun, purkautuvat kiihkoksi ja väkivaltaisuudeksi. Jos käytetään freudilaista terminologiaa: vain libidon täyttymys voi tarjota pakotien kuolemasta, rakkaudesta tulee elämän lähde, kuolemanvietin vastavoima, jota edustaa verevä maalaistyttö Malina. Viimeinen taistelu käydään elämänvietin ja kuolemanvietin, Eroksen ja Thanatoksen välillä.

– Bolesław Michałekin (The Cinema of Andrej Wajda, 1973) ja Markku Tuulen (Maisema taistelun jälkeen – elokuva uutta Puolaa rakentamassa, 1981) mukaan