BUCK JA TAPPAJASAARNAAJA (1972)

Poitierin debyyttiohjaus antoi hänelle mahdollisuuden päästä näyttelijänä aikaisemmin koskemattomalle maaperälle — lännensankariksi. Hän ja Harry Belafonte esittävät parivaljakkoa, joka taistelee palkkionmetsästäjiä vastaan suojellessaan entisten orjien seuruetta. Poitierin käsissä lännenelokuvasta tulee funkahtavalla bluesmusiikilla siivitetty toimintakomedia, johon Belafonten kiero saarnaaja tuo viihdyttävyyttä.

***

Kansakunnan synty on amerikkalaisen elokuvataiteen peruskivi ja historian vaikutusvaltaisimpia rasistisia julistuksia – onkin hieman yllättävää, ettei sille ole juuri tehty suoranaisia vastaelokuvia. Sidney Poitierin Buck ja tappajasaarnaaja on väkivahva poikkeus, joka kiinnittyy täsmällisesti samaan historialliseen tilanteeseen kuin Griffithin elokuvan jälkimmäinen puolisko. Eletään 1860-luvun puoliväliä, Yhdysvaltain sisällissota on päättynyt ja maaseutu on tulvillaan rutiköyhiä, vapautettuja orjia. Poitier näyttelee entistä sotilasta, joka johdattaa mustien vankkurikaravaaneja kohti lännen uudisraivaajamaita. Valkoiset plantaašinomistajat palkkaavat Cameron Mitchellin johtaman sadistisen possen ahdistelemaan karavaaneja ja pitämään halvan työvoiman osavaltiossaan. Historiannäkemys on avoimen marxilainen ja tarina kannustaa mustaan aktivismiin aina pankkiryöstöjen kautta tapahtuvaa omaisuuden uudelleenjakoa myöten. Jako köyhiin mustiin ja rikkaisiin valkoisiin ei toimi elokuvan ainoana rajalinjana: tarina käsittelee myös kuilua alkuperäis- ja siirtolaisväestön välillä (intiaanipäällikkö muistelee, kuinka musta päähenkilömme kantoi ennen ratsuväen univormua) sekä etelän ja pohjoisen välillä. Pohjoista edustaa Harry Belafonten tulkitsema chicagolainen, vapaana syntynyt huijarisaarnaaja, joka kontrastoi Poitierin yksitotista wagonmasteria kaikilla tasoilla.

Tosiasiallisina tuottajina ilman alkutekstikrediittejä toimineiden Poitierin ja Belafonten alkuperäinen valinta ohjaajaksi oli valkoihoinen Joseph Sargent (mm. Colossus – koneiden valta, Valkea salama, Pelham 1-2-3 kaapattu, Goldengirl), mutta Poitier otti ohjat nopeasti käsiinsä: ”Sargentin lähestymistavasta puuttui tärkeitä etnisiä ominaisuuksia.” Buck ja tappajasaarnaaja on ensimmäinen Poitierin yhdeksästä elokuvaohjauksesta ja hänen uransa tasapainopiste. Hänen pääosasuorituksensa kuten elokuvan yleinen asennekin edustavat militanttia blaxploitaatio-henkeä – erotuksena näyttelijän edeltäneistä rooleista, jotka parhaimmillaankin maistuvat liberaaleille valkoisille suunnatulta hyvänmielen tasa-arvovelliltä.

Poitierin seuraavat ohjaustyöt etenivät entistä kauemmas valkoisen älymystökatseen sokeaan pisteeseen. Viehättävää, Love Storyn jalanjäljissä astellutta ja afrikkalaisaksentein maustettua traagista romanssia (Lämmin syksy, 1973) seurasi kolme Bill Cosby -veijarikomediaa, joiden kohteena olivat keskiluokkaiset mustat perheyleisöt. Poitier romutti näissä elokuvissa omaa sisäsiistiä tähti-imagoaan ja pelleili kananpalat suupielistä roikkuen. Vankilarodeofarssi Mänteillä menee lujaa (1980, pääosissa Richard Pryor ja Gene Wilder) oli vuosikymmenensä menestyksekkäimpiä komedioita ja ensimmäinen yli 100 miljoonaa dollaria tahkonnut afroamerikkalaisen ohjaajan elokuva.

– Petteri Kalliomäki 24.5.2022