HAIGANG (1973)

Kiinan filmituotanto eksyi vallankumousoopperoiden sisäavaruuteen Maon viimeisinä vuosina, eikä muunlaisia elokuvia tehty lainkaan. Haigang on suuntauksen malliesimerkki, kertomus sabotöörejä vastaan taistelevista satamatyöläisistä. Maansa ykkösohjaaja, kulttuurivallankumouksen kaltoin kohtelema Xie Jin irtisanottiin tuotannosta kuvausten puolivälissä.

***

Kiinan Suuri Proletaarinen Kulttuurivallankumous (1966–76) johti lyhyellä sytytyksellä kaikkien elokuvastudioiden sulkemiseen ja koko valtavan maan tuotannon täydelliseen pysähtymiseen kahden vuoden ajaksi. Kun studiot jälleen avattiin kesällä 1968, ainoat sallitut fiktioaiheet olivat Maon vaimon Jiangin Qingin hyväksymät ja masinoimat mallinäytelmät (yangbanxi) – imperialisteja ja taantumusta vastaan käydystä taistelusta ammentaneet alkujaan kahdeksan Peking-oopperaa, balettia ja sinfoniaa, joiden lukumäärä ehti ennen kulttuurivallankumouksen loppua kohota viiteentoista. Luova liikkumavara kävi sen verran ahtaaksi, että tuotantoluvut jäätyivät muutamaan fiktioelokuvaan vuodessa. Mallinäytelmät tuli siirtää filminauhalle mahdollisimman vähän alkuperäistä teatteriesitystä muokaten: näyttelijät pyrittiin pitämään samoina kuin ensi-illassa, teatraalisuus kohotettiin kirosanan sijasta kunnia-asiaksi. Länsimaolaisten piirien vuolaasti mm. ”Cahiers du cinéma” -lehden sivuilla kiittelemät lopputulokset ovat melkein millä tahansa asteikolla tarkasteltuina pöyristyttävää totalitarismin taidetta – ja samaan aikaan tenhoavan pieteettistä, perusasioihin ja -ilmaisuun keskittyvää ”puhdasta elokuvaa”, salaman kirjoittamaa historiaa samassa mielessä kuin Kansakunnan syntykin.

Haigang oli alkuperäisistä kahdeksasta mallinäytelmästä ainoa, joka sijoittui vallankumouksen jälkeiseen aikaan ja kaupunkimiljööseen – Qinhuangdaon satamaan Hebein provinssissa, joka elokuvaversiossa hehkuu pahvi- ja leikkimökkiestetiikalle perustuvaa, urbaania utopiaa modernin elämän tahrattomuudesta. Ahtaajat lastaavat tanssien riisikolleja Afrikkaan lähteviin laivoihin, mutta luokkavihollinen Qian Shouwei on päättänyt mustata kansantasavallan maineen ja sotkee ruokalähetysten sekaan lasivillaa. Konna on lisäksi viekotellut valheillaan nuoren työläispojan Han Xiaoqiangin taantumuksen puolelle, mutta aluejaoston päättäväinen naispuheenjohtaja Fang Haizhen saa tämän näkemään Maon oppien valon. Romanttiset kuviot eivät kuulu Haigangiin kuten eivät muihinkaan mallinäytelmiin, ainoat rakkauskohtaukset ovat proletariaatin hehkuvien kasvojen ja Maon ajatusten välisiä. Yllättävämmin ja mallinäytelmille epätyypillisesti elokuvaversion salakavalasti mielenkiintoisin hahmo on tarinan pahis, jossa on samaa katoavan maailman surumielisyyttä kuin Dovzhenkon Ivanin ja Aerogradin partasuukollaboraattoreissa. Teos ei huomiotaherättävästi ala voitonriemuisesti luetulla Mao-sitaatilla toisin kuin muut yangbanxi-filmatisoinnit, mutta sen mottona kaikuvat yhtä kaikki Pienestä punaisesta kirjasta tutut lauseet:

”Sen jälkeen kun aseelliset viholliset on tuhottu, tulee vielä olemaan aseettomia vihollisia; he tulevat varmasti taistelemaan epätoivoisesti meitä vastaan, ja näihin vihollisiin emme koskaan saa suhtautua kevyesti. Ellemme nyt ota esiin ja ymmärrä ongelmaa tällä tavalla, teemme mitä vakavimpia virheitä.” ( ”Selostus Kiinan kommunistisen puolueen VII keskuskomitean toiselle täysistunnolle” 5.3.1949, Selected Works, IV osa, s. 364).

Haigangin alkuperäinen näyttämötuotanto oli syntynyt Jiangin ja tämän aisaparin Yu Huiyongin kulttuuripoliittisena projektina Shanghain Peking-oopperalle vuonna 1964, ja sen oli ohjannut maansa merkittävin elokuvantekijä Xie Jin (1923–2008), elokuvien Naiskoripallonpelaaja no. 5 (1957) ja Näyttelijäsisarukset (1964) ohjaaja. Varsinkin viimeksi mainittu teos joutui kulttuurivallankumouksen aikana voimakkaasti kritisoiduksi ”luokkasovinnon lietsomisesta”; Xie vangittiin ja hänen vanhempansa tekivät itsemurhan poliittisesta paineesta. Haigangin elokuvaversio merkitsi Xien paluuta töihin, mutta näkemyserot kuvauksia tiivisti valvoneen Jiangin kanssa kasvoivat lopulta niin suuriksi, että Xie poistettiin tuotannosta. Korvaavaksi ohjaajaksi nimettiin yangbanxi-filmatisointien luottomies Xie Tieli (1925–2015), itsekin ”rikkaruohotuotteestaan” Varhainen kevät helmikuussa (1963) kulttuurivallankumouksen alkuvaiheessa kritisoitu tekijä, joka oli osoittanut uuden yhteiskuntakelpoisuutensa ensimmäisellä studiosulun jälkeen valmistuneella oopperafilmillä Tiikerivuoren valloituksen strategia (1970).

Ohjaajavaihdoksen jälkeen Haigang kuvattiin paljolti uusiksi, ja joidenkin lähteiden mukaan siitä olisi jopa valmistunut kaksi täysin eri versiota vuosina 1972 ja 1973. KAVI:lle talletetun vuoden 1973 kopion alkuteksteissä on ohjaajiksi kreditoitu sekä Xie Jin että Xie Tieli. Xie Jin ei tällä kertaa joutunut odottamaan uusia työmahdollisuuksia kovin kauan, vaan jo vuonna 1975 hän saattoi ensi-iltaan kaksi uutta elokuvaa: mallinäytelmäfilmatisoinnin Panshiwan sekä teoksen nimeltä Chunmiao – yhden ensimmäisistä vuoden 1966 jälkeen valmistuneista ”normaaleista” kiinalaisista fiktioelokuvista, joka piakkoin joutui Deng Xiaopingin syyniin ”ultravasemmistolaisuudesta” syytettynä. Sittemmin Xie kunnostautui kulttuurivallankumouksen uudelleenarvioinnin eturintamassa vuoden 1987 elokuvallaan Hibiskuskaupunki.

– Petteri Kalliomäki 30.7.2023