MIESTÄ EI VOI RAISKATA (1978)

Märta Tikkasen romaani Män kan inte våldtas aiheutti kohun ilmestyessään vuonna 1975. Jörn Donner tarttui romaaniin tuoreeltaan ja teki sen pohjalta yhden parhaista elokuvistaan. Rikoselokuvassa ravintolaillan jälkeinen raiskaus johtaa stalkkaamiseen ja vihdoin kostoon. Elokuva kysyy, miten miehen nöyryytys vertautuu naisen kokemaan tuskaan.

***

Märta Tikkasen romaani ”Miestä ei voi raiskata” osui 1970-luvun puolivälissä keskelle kiivainta keskustelua sukupuolten tasa-arvosta ja sen räikeimmästä loukkauksesta, miehisen ylivallan väkivaltaisesta todistamisesta, raiskauksesta. Tikkasen keskeiseltä kysymyksenasettelultaan terävä, mutta muodoltaan hajanainen ja kaoottinen romaani ei sellaisenaan ole ihanteellista aineistoa elokuvaan. Teoksen sisäiset monologit katkaisevat jatkuvasti toiminnallisen kuvion ja pohtivat, kulttuurikriittiset ainekset vievät melkoisen osan kokonaisuudesta. Mutta jo romaanin nimessä ilmenevä paradoksaalinen peruskuvio on kuitenkin toteutettu loogisesti ja koskettavasti. Tikkasen romaani lieneekin persoonallisimpia kaunokirjallisia puheenvuoroja naisasia- ja tasa-arvokeskustelussa.

Donner on muokannut kirjaa varsin runsaasti ja onnistuneesti siirtänyt sisäisen tapahtumisen ulkoiseksi. Karsimalla sivuhenkilöitä ja –juonia ja keskittämällä perustilanteen yhä tiiviimmin raiskatun Eva Randersin ja raiskaaja Martin Westerin väliseksi henkiseksi kamppailuksi Donner on luonut erittäin toimivan psykologisen trillerin. Tikkasen romaani perustuu naisen tajunnanvirtaan. Donner pitäytyy tiukasti ulkoisessa havainnoinnissa, toiminnassa, jonka kautta hän valaisee sisäisiä jännitteitä. Koska merkitsevää on fyysisen tapahtuman moraalinen, tajunnallinen merkitys, Donner säilyttää koko ajan pohdinnan mahdollistavan etäisyyden toimintaan. Itsensä koonneen naisen viileän systemaattinen katse läpivalaisee miehen.

Donnerin elokuva keskeisenä temaattisena oivalluksena on Evan kaksoisrooli. Eva harjoittelee ampumista kulutusyhteiskunnan kaatopaikalla, jonne hänen viereensä kerätään uutta roinaa. Häntä on kohdeltu kuin kertakäyttötavaraa, nyt hän haluaa omaksua tavaran identiteetin ja soveltaa samaa logiikkaa alistajaansa Martin Westeriin: syöttää tälle roolinsa kurkusta alas. Varjostaessaan Westeriä Eva on täysin vieraan näköinen ruskeassa peruukissa ja paksussa meikissä, kylmänä ja tunteettomana. Hän on kuin karikatyyri Westerin karkeasta seksuaalisuudesta ja sieluttomuudesta. Hän on Westerin huono omatunto, josta tämä voi nähdä sudenkasvonsa. Hän on kuin Sezuanin hyvä ihminen, jonka on välillä omaksuttava pahan serkun rooli pärjätäkseen maailmassa.

Eva panee Westerin kokemaan, mitä on pelko ja nöyryytys. Totuuden hetkellä hän riisuu peruukkinsa ja toimittaa koston kasvotusten Westerin kanssa: hänen on uskallettava itse ottaa vastuu teostaan kierittämättä sitä sivupersoonansa harteille. Lopussa Eva heittää kostonsa välikappaleet, aseen ja peruukin, veteen. Näemmä hänet vapautuneena hengittämässä raikasta ilmaa merta vasten. Eva siis vie tavaraminänsä tuhoisaan päätepisteeseen. Hän kääntää esineellistyneen ihmissuhteen sitä itseään vastaan: paljastaa sen ja räjäyttää sen hajalle sisältä päin. Tämän jälkeen sen alta kuoriutuu esiin hänen todellinen minänsä.

– Markku Varjolan (1978) ja Pertti Lumirakeen (1978) mukaan