Allenin ja Keatonin magnum opuksessa neuroottinen koomikko käy läpi viimeisintä eroaan ailahtelevan laulajattaren kanssa. Omaelämäkerrallinen komedia ammensi Allenin ja Keatonin tosielämän romanttisesta suhteesta. Keaton palkittiin Oscarilla hurmaavasta roolisuorituksestaan elokuvan nimikkohahmona.

***

Annie Hall kuuluu listallani Woody Allenin pääteoksiin – muita ovat Manhattan (1979), Zelig (1983), Kairon purppuraruusu (1985), Hannah ja sisaret (1985), Toinen nainen (1988) sekä Rikoksia ja rikkomuksia (1989).

”Tuskin minun 8½ . Se on minun 2½ .” (Woody Allen)

”Melkein kaikki työni on omaelämänkerrallista – liioiteltua, mutta totta.” (Woody Allen)

Annie Hall merkitsi huimaa harppausta Woody Allenin uralla, harvinaisen omakohtaista, kipeän tunnustuksellista komedia-romanssia, rakenteeltaan yhtä muistinhaurasta ja aineettoman tuntoherkkää kuin Ingmar Bergmanin tai Federico Fellinin kunnianhimoisemmat filosofiset teokset. Se luo omaelämäkerran illuusion, mutta sen ainekset on sepitetty koomisiksi ja vailla mahdikkuutta. Allenin loikkaus nelikymppisenä kypsyyteen rinnastuu Charles Chaplinin tien käännekohtiin vuosien 1917-18 vaiheilla.

Yhtenä lähtökohtana on keski-iän kriisi, nelikymppispaniikki, päähenkilön tarve sortteerata elämäänsä, rakkaussuhdettaan eritoten. Allenin alter ego, yökerhokoomikko Alvy Singer on koominen, vain osittain luotettava kertoja. Modernin (amerikanjuutalaisen) kirjallisuuden tavoin Annie Hall etenee muistin assosiaatioiden varassa, kronologiaa rikkoen, eriarvoisia vakavia ja koomisia aineksia joustavasti yhdistäen ja vuorotellen.

Perusvitsit Alvy Singer kertoo elokuvan monologi-avauksessa ja yhden vielä teoksen lopussa. Ne selvittävät hänen suhdettaan elämän, sen lyhyyteen ja murheellisuuteen, naissuhteisiin, eroottisen tarpeen ikuiseen tyydyttämättömyyteen, unelman takaa-ajoon sekä ihmissuhteiden absurdiuteen ja välttämättömyyteen. Pääsemme perille Singerin elämänfilosofiasta, suhteesta ihanaan, spontaaniin, ei-juutalaiseen Annie Halliin, suhteista kahteen entiseen älypäävaimoon, lapsuuteen, koomikon taipaleen vaiheisiin. Vaikka elokuvan omaelämäkerrallisuutta sietää varoa liioittelemasta, Alvy Singer ilmeisesti tyyliteltiin niin läheltä Woody Allenin omaa henkilöä kuin fiktiivinen komediarakennelma luontevasti antoi myöten. Annie Hallin Allen suunnitteli Marshall Brickmanin kanssa aivan erilaiseksi elokuvaksi, nimihenkilön osuus kasvoi ratkaisevasti vasta leikkausvaiheessa, jossa Ralph Rosenblumin panos oli merkittävä.

Alvy Singerin ja Annie Hallin romanssi noudattelee Pygmalion-myyttiä: tarinaa taiteilijasta, joka rakastuu omaan luomukseensa ja menettää tämän kun luomus puhkeaa kukoistukseen. Päinvastoin kuin G.B. Shawin Pygmalionissa ja sen musikaaliversiossa tämä Eliza ei lopulta tarvitsekaan Henry Higginsiään vaan jättää älykkään ja omavaltaisen opettajansa.

Annie Hall kuvaa Diane Jacobsin huomion mukaan oikeastaan ensi rakkautta ja omalaatuisella tavalla lapsuutta. Lapsuuden muistumia elokuvan alkumetreillä saattaa pitää nerokkaimpina väläyksinä Allenin koko tuotannossa. Koululuokan kirpeissä näkymissä on sanomatonta hellyyttä: lapsen minuuden ja aikuisen minuuden huima yhdistely pakahduttaa – ja huojentaa. Menneisyyden henkilöiden maailmoihin paalut muistuttavat Arthur Millerin näytelmistä, toki koomisella fantasialla lävistäen.

Matti Salo (1978,1990) – Lähteitä: Diane Jacobs: The Magic of Woody Allen (1982), Graham McCann: Woody Allen, New Yorker (1990), Maurice Yacowar: Loser take all: The Comic Art of Woody Allen (1979)