NAISTEN KAUPUNKI (1980)

Snàporaz (Marcello Mastroianni) on keski-ikäinen liikemies, joka houkutellaan junamatkalle. Juna vie hänet maailmaan, jota hallitsevat yksinomaan naiset. Fellinin 1980-luvun eeppinen fantasia aloitti maestron surrealistisen myöhäiskauden.

***

Itse asiassa Fellinillä on vain kaksi aihetta: Hän itse ja elokuva. Ajan myötä nämä kaksi ovat vähitellen kietoutuneet yhä enemmän yhteen niin että kerronnasta on tullut aina vain oikullisempaa, koukeroisempaa ja henkilökohtaisempaa samalla kun suuret bravuurinumerot ovat jättäneet varjoonsa varhaisteosten ällistyttävän omaperäisyyden ‑ toistollaan. Fellini näyttää kaivautuvan aina vain syvemmälle itseensä ja päätyvän samaan: Spektaakkeli ja hän itse spektaakkelina, maestro ja show. Tätä kuvastavat myös Fellinin lausunnot Naisten kaupungin yhteydessä: ”Se on kertomus tämän päivän italialaisesta miehestä, vetelehtijästä, fellinistä: italialainen mies olen minä… Naiset merkitsevät myyttiä, arvoitusta, eroa, lumousta, tutustumisen halua, katsetta josta voin nähdä itseni. Minusta tuntuu, että elokuva itsekin on nainen vaihtuvine valoineen ja varjoineen kuvineen jotka ilmestyvät ja katoavat.”

Naisten kaupunki on dokumentti miehen ahdistuksesta murskaantuvien sukupuoliroolien maailmassa ja hallusinatorinen tutkimusretki naisen mytologiaan, ulottuen muinaisista arkkityypeistä mitä moderneimpiin ilmiöihin. Fellinin kaari yltää hedelmällisyyskulttien Venus‑hahmoista sellaisiin nykyajan teemoihin kuin naisten kehonrakennukseen ja punk‑tyttöihin. Elokuvan alaotsikko voisi olla sama kuin Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen parhaan luvun: Unia, pelkoja ja idoleita. Naisten kaupunki on painajainen, nähty junassa joka ryskyen syöksyy raiteillaan rankkasateessa. Se on houretta, hallusinaatiota ja fantasmagoriaa. Fellinin tuotannossa se on kiistaton peruselokuva, vaikkakaan ei hänen suurimpia mestariteoksiaan.

Elokuvan perusyksikkö on tuttuun tapaan spektaakkeli: jaksot ja kohtaukset jäsentyvät seremonioiksi, rituaaleiksi, juhliksi, näytöksiksi. Kolme keskeistä jaksoa ovat feministien kongressi, shovinistin aavepalatsi ja lapsuuden vuoristorata. Kahdessa viimemainitussa jaksossa. Fellini on tarttunut jälleen samoihin muistin ja mielikuvituksen kuvakirjoihin, joista Casanova ja Amarcord oli tehty: Katzone on uusi versio Casanovasta ja lapsuuden vuoristorata on pika‑Amarcord; kuvat ja fantasian suodattimet ovat toki uusia. Feministikongressia Snaporaz on kuvitellut samanlaiseksi, vain suuremmaksi haaremiksi, joka Mastroiannille avautui elokuvissa Ihana elämä ja 8 ½ , mutta naisparatiisi on muuttunut naishelvetiksi, unelma painajaiseksi. Hän pakenee kauhun vallassa syytöksiä, joissa hän tunnistaa myös omantuntonsa äänen.

Edes tällä freudilaisella mielikuvitusmatkalla pako unimaailmaan ei ole mahdollinen. Snaporazia odottaa viimeinen tuomio: feministien oikeudenkäynnissä naistuomarit langettavat hänelle samansisältöisiä tuomioita kuin kriitikoilla on tapana tehdä Fellinin elokuvista: infantiilinen, anakronistinen, provinsiaalinen, liiaksi mieltynyt jättiläiskokoisiin takapuoliin, etsii ideaalista naista… Snaporaz tuomitaan kohtaamaan ”ideaalinen nainen” ‑ jättiläismäisen naisen muotoinen kuumailmapallo joka sinkoutuu kohti tähtitaivasta.

– Antti Alasen (Filmihullu 3/1981) & Jill Forbesin (Monthly Film Bulletin, September 1981) mukaan

Yhteistyössä: