CLÉO VIIDESTÄ SEITSEMÄÄN (1961)

Ranskan uuden aallon häikäisevässä klassikossa Agnès Vardan leikkisä kamera johdattaa katsojan ympäri Pariisin katuja lääkäriltä testituloksia odottavan laulaja Cléon mukana. Seuratessaan lähes reaaliajassa Cléon elämän pisimpiä tunteja katsoja kokee hahmon mukana niin odotuksen piinan kuin 1960-luvun Pariisin hurmaavuudenkin. IY

***

Agnes Vardan toinen elokuva Cléo viidestä seitsemään on Ranskan uuden aallon häikäisevimpiä klassikoita ja samalla elokuva, jonka innovatiivisuus nousee kenties juuri sen suhteesta aikaan. Aika on nostettu elokuvassa näkyvästi keskiöön – alkaen jo sen nimestä. Minuuttien ja tuntien kuluminen kehystää Cléon vaellusta ympäri Pariisin. Katsoja, sen enempää kuin Cleokaan, ei pääse elokuvassa aikaa pakoon, vaan pidetään läpi elokuvan tietoisena sen vääjäämättömästä kulumisesta. Lähes reaaliaikainen kerronta antaa katsojan elää yhdessä Cléon kanssa elokuvan tapahtumat ja kaikki tunteet, joita hahmo käy läpi.

Elokuvan alussa pariisilainen laulajatähti Cléo (Corinne Marchand) saa huonoja uutisia ennustajalta. Tarot-kortit ennustavat Cléolle kuolemaa (tai muutosta), ja yhtäkkiä koko Cléon maailma muuttuu mustavalkoiseksi. Kahden tunnin päässä odottava puhelu tulee kertomaan lopullisen diagnoosin, eikä Cléo voi kuin odottaa. Kello tikittää läpi elokuvan vääjäämättä eteenpäin kohti totuuden hetkiä ja tuloksia lääkäriltä.

Odottavan aika on tunnetusti pitkä. Aikaa tappaakseen Cléo kulkee paikasta ja kohtaamisesta toiseen, vaikka oma kuolevaisuus ja sairauden uhka varjostavatkin mieltä. Toisiko talvihatun ostaminen keskellä kesää hänelle lisää aikaa? Ystävät, kollegat ja rakastettu ympäröivät Cléoa, mutta eivät tee hänen odotuksestaan helpompaa. Kun kuoleman ja sairauden pelko riisuu Cléon elämää glamourista, hänen silmänsä alkavat kuitenkin myös avautua ympäröivälle maailmalle ja hänen kohtaamilleen ihmisille.

Varda ympäröi Cléon yksityiskohdista rikkaalla maailmalla tyypillisen tarkkanäköisellä otteellaan. Elokuvassa kaikki kahteen tuntiin mahtuvat hetket näyttäytyvät mielenkiintoisina. Kaupunki ympärillä on jatkuvassa liikkeessä riippumatta siitä, mitä Cléolle tapahtuu. Huolimatta Cléon odotuksen synkkyydestä elokuva onkin samanaikaisesti hurmaava tavoilla, joita vain 60-luvun Pariisi tapahtumapaikkana mahdollistaa. Cléon elämästä nähdään päivä, jona ”kaikki hämmästyttää häntä”. Samoin voi hämmästyä Cléon kanssa hetkiä elävä katsoja.

Vaikka reaaliajassa kulkevia elokuvia on Cléon ja 1960-luvun jälkeen nähty monia, eivät ne ole useinkaan vetäneet vertoja Vardan saavutuksille tässä, vasta toisessa elokuvassaan. Varda saa kahteen tuntiin Cléon elämässä mahtumaan enemmän, kuin mitä monissa elokuvissa mahtuisi vuosiin. Vuosikymmenten jälkeenkään hetkessä elävä elokuva ei ole menettänyt tuoreuttaan.

Inari Ylinen 2020

***

”Cléo sai alkunsa Baldung Grienin maalauksesta, jossa luuranko syleilee alastonta vaaleaa tyttöä. Tämä maalaus on järkyttänyt minua syvästi. Tahdoin kuvata naista, joka joutuu yllättäen ja puolustuskyvyttömänä kokemaan kuolemanpelon ja halusin hänen tilanteensa koskettavan yleisöä niin kuin maalaus oli koskettanut minua. Yritin kuvata, miten ihminen kuolemanpelossa näkee ympäristönsä aivan uusin silmin. Cléo on siis yhtä aikaa sekä subjektiivinen että objektiivinen: subjektiivinen, koska se on naisen muotokuva ja koska naisella on elokuvassa aivan oma subjektiivinen aikansa, joka ei ole yhteydessä elokuvan minuuteissa laskettavaan mekaaniseen aikaan. Samalla Cléo on objektiivinen, koska se on elokuva eräästä naisesta Pariisissa ja koska tapahtumilla on myös kellolla mitattava objektiivinen aikansa: kamera seuraa Cléon jokaista askelta puolentoista tunnin ajan. Toiminta kestää täsmälleen elokuvan kestoajan.” (Varda)

Vardan elokuvan keskivaiheilla Cléo havahtuu alakuloisesta laulustaan, huomaa eläytyneensä siihen liian syvälle, repii peruukin päästään, pukeutuu mustiin ja syöksyy ulos. Kohtauksen voi nähdä eräänä dramaattisena huippukohtana prosessissa, jonka tuloksena muuan nainen löytää itsensä ja saa elämäänsä sisältöä kuolemanpelon varjossa. Peruukki edustaa entisessä Cléossa kauneutta, teeskentelyä ja turhamaisuutta, jota Varda on tehostanut ihailevin vastavaloin, pehmentävin lähikuvin, lukuisin pyörein peilein ja originellein: Cléon koko asunnon ilmavuus kertoo tavallaan hänen elämänsä epätodellisesta luonteesta. Cléo on kaunis kuin nukke: kaikki hatut pukevat häntä, hän suhtautuu menestykseensä iskelmälaulajattarena teeskennellyn vaatimattomasti, mutta todellisen kriisin edessä kukaan ei tunnu todella välittävän hänestä. Ratkaisevan chansonin ”Sans toi” (Ilman sinua) kuluessa Cléo oivaltaa oman yksinäisyytensä ja irrallisuutensa, ymmärtää toisten vain käyttävän häntä hyväkseen.

Agnès Vardan tapa kuvata Pariisia, vaihtuvia miljöitä ja yksityiskohtia, terävästi esiin piirtyviä sivuhenkilöitä on tuoreesti ja tarkasti havainnoivaa ja luo selkeät ääriviivat Cléon tilanteelle: pelko avaa hänen silmänsä sellaisille asioille, joihin hän entisessä pinnallisessa elämässään tuskin olisi kiinnittänyt huomiota. Mies, jonka Cléo tapaa Montsouris’n puistossa, merkitsee lopullista silmien aukeamista ja ensimmäistä varsinaista kosketusta kanssaihmiseen. Mies on sotilas, matkalla takaisin Algerian sotaan ja mahdolliseen kuolemaan. Miehen avoimuus ja optimismi antavat Cléolle voimaa, joka kantaa yli bussimatkan synkkien viitteiden ja merkitsee elämänuskon ratkaisevaa voittoa, jopa ennen lääkärin lausunnon kuulemista.

– Olli Tuomolan (1964), Mauritz Edströmin (1963) ja muiden lähteiden mukaan. Tietoja päivitti AA 29.9.2005