ARSENIKKIA JA VANHOJA PITSEJÄ (1944)

Capran mustassa komediaklassikossa herttaiset tätikullat helpottavat poikamiesten yksinäisyyttä arsenikin avulla. Mortimerille (Cary Grant) tätien salainen harrastus sekä ”presidentti”-sedän Panaman kanava -projekti paljastuvat juuri häämatkan alla. Lorre tekee roolin pelkurimaisena tohtori Einsteinina, joka rikollisen uransa lisäksi on roiston henkilökohtainen plastiikkakirurgi.

***

Komedia kahdesta herttaisesta vanhasta naisesta, jotka ovat todellisuudessa sarjamurhaajia, oli yksi Frank Capran uran oudoimmista aihevalinnoista. Se oli täyskäännös yhteiskunnallisen vastuun teoksista, joista oli tullut hänen tavaramerkkinsä. Capran näkökulmasta siinäpä syy olikin. ”Hitto, olen itselleni tällaisen elokuvan velkaa”, hän julisti. ”En aio käännyttää ketään. Haluan tehdä elokuvan ilman saarnoja, ja siitä tulee hauskaa.” Capra halusi pelata varman päälle ja tehdä elokuvan, joka ei ärsyttäisi ketään. Warner-sopimus auttoi häntä myös selviytymään Meet John Doen verorästeistä.

Sopimukseen sisältyi ehto, että elokuvan ensi-ilta olisi lykättävä siksi, kunnes näytelmän Broadway-näytöskausi päättyy. Näytelmää esitettiin 1444 kertaa, ja vaikka filmaukset tehtiin 20.10.–16.12.1941, elokuvan ennakkolevitys armeijalle lykkääntyi vuoteen 1943 ja yleinen levitys syyskuulle 1944 – Capran harmiksi, sillä elokuva ei päässyt hyötymään sota-ajan tuottoisista vuosista. Broadway-tuottajat Howard Lindsay ja Russel Crouse lainasivat päänäyttelijättäriään Josephine Hullia ja Jean Adairia vain kahdeksaksi viikoksi. Näytelmän suurinta tähteä Boris Karloffia Capra ei saanut, joten tilalle otettiin Raymond Massey; tohtori Einsteinin rooliin tuli Peter Lorre.

Teatterikriitikko Mortimer Brewsteriksi, perheen ainoaksi ”normaaliksi” jäseneksi, joka alkaa epäillä mielenterveyttään tarinan aikana, Capra testasi Bob Hopea, Jack Bennyä ja Ronald Reagania ennen päätymistään Cary Grantiin. ”Tämä on uutta minulle”, Grant sanoi. ”Olen aina näytellyt tyyntä heppua, joka kädet taskussa laukoo vastauksia ympärillään hyöriville ihmisille. Nyt on minun vuoroni poukkoilla ympäriinsä. Tämä on aivan toinen puoli komediaa. Ellei Frank auttaisi minua, en tiedä miten pärjäisin puolet ajasta”. Vaikka Grant piti Capraa ”tosi, tosi mukavana miehenä” hän ei pitänyt elokuvasta, jossa hänen osaansa kuuluu hysteeristä huutoa ja ylinäyteltyjä reaktioita. ”Ei minun tyylistäni huumoria”, sanoi Grant roolistaan, jota hän piti uransa huonoimpana. Julius Epstein sanoo, että Capran tarkoitus oli kuvata uudelleen ylettömimmät kohdat, mutta kuvausaikana tapahtunut Pearl Harborin hyökkäys muutti Capran elämän. Pearl Harborin lisäksi näyttelijöiden aikataulut pakottivat hosumaan kuvauksissa, mikä näkyy elokuvassa. Capra kehui tehneensä elokuvansa alta aikataulun ja budjetin, mutta eipä ollut tulos hänen parhainta tasoaan.

Hänen kiinnostukseensa aiheeseen lienee ollut piilotajuinen syy. Elokuvan teko lienee ollut hänen tapansa käsitellä ristiriitaista suhdetta äitiinsä, joka oli kuollut samana vuonna, ja synnyinkotiinsa, jota hän oli aina halunnut paeta. Elokuvan kiihkeä emotionaalinen sävy johtuu siitä, että Mortimer pelkää sukunsa perinnöllistä mielisairautta: ”Insanity runs in my family – it practically gallops!” Kaksi suloiselta vaikuttavaa rouvaa on myrkyttänyt 12 vanhaa yksinäistä miestä seljaviinillä, jota on terästetty arsenikilla, strykniinillä ja syanidilla. Ensimmäinen Brewster saapui maahan Mayflowerilla, mutta kunnianarvoisan julkisivun takana piilee American Gothic. Musta komedia kuvastelee myös maahanmuuttaja Capran tunteita vanhoja jenkkisukuja kohtaan.

Arsenikkitätien tavoin Capran äiti oli sekä kunnianarvoisa henkilö että nainen, joka teki kodista nuorelle Frankille ”tuskien talon” ja joka hänkin valmisti viiniä kellarissaan. Frankinkin veli kiusasi häntä, ja tästäkin tuli aikuisena rikollinen. Mortimerin koko elämä on ollut pakoa kodista, perheestä ja todellisuudesta (teatterin maailmaan) ja kiinteistä naissuhteista (Mortimer on ollut kuuluisa Don Juan, joka on kirjoittanut teokset The Bachelor’s Bible ja Mind over Matrimony). ”Koko näytelmän käännekohta”, toteaa Julius Epstein, ”on se, ettei Mortimer ole uskaltanut avioitua, koska hän on pelännyt sukunsa perinnöllistä mielisairautta. Kun hän saa kuulla olevansa avioton lapsi, hänen huojennuksensa on mittaamaton: ’Kultaseni, olen äpärä!'”. Production Code esti moisen kielenkäytön, mutta käsikirjoittajat keksivät yhtä hauskan vaihtoehdon: ”Olen merikapteenin poika!”

Elokuvan hillitön asenne suhteessa seksiin ja väkivaltaan, sen uhmakas näkökulma kuolemaan ja sen synkän katharttinen vire pohjautunevat siihen, että Capra oli viimeinkin henkisesti vapautunut äidistään ja suvustaan, ja hän manasi itsestään pois syyllisyyden tuosta kielletystä tunteesta.

– Joseph McBriden mukaan (Frank Capra, 1992) AA 30.11.2005