KLEOPATRA (1963)

Neljällä Oscarilla palkittu Egypti-elokuvien klassikko ja dollarinielu Kleopatra (Cleopatra, 1963) on Elizabeth Taylorin tähdittämä eeppinen muotokuva Niilin kuningattaresta, joka muutti historian kulun. FT Erja Salmenkivi alustaa näytöksen luennolla, jonka otsikko ”Kleopatra VII Filopator” viittaa hallitsijan historialliseen nimeen: historiallisesti ”kohukuningatar” oli kuningatar ja vain toissijaisesti roomalaisten luoma myytti miestennielijästä.

***

Vastaavalla tavalla kuin Joseph L. Mankiewicz palasi MGM:lle pitkän tauon jälkeen ohjaamaan Julius Caesarin (1953) hän palasi Twentieth Century-Foxille 10 vuoden tauon jälkeen ohjaamaan Kleopatran. Darryl F. Zanuckin diktaattorivalta elokuvien lopullisiin leikkausversioihin oli saanut Mankiewiczin jättämään Fox-studion, jolle hän oli tehnyt 11 ensimmäistä elokuvaansa ohjaajana. Zanuck erosi Foxin tuotantopäällikön tehtävästä vuonna 1956 ja alkoi toimia riippumattomana tuottajana Pariisista käsin. Samalla Zanuck pysyi Foxin keskeisenä osakkeenomistajana, jonka DFZ-tuotantoja Fox levitti. Mankiewiczin 1960-luvun alussa Foxille kehittelemät projektit, sisällissotaeepos John Brown’s Body ja Lawrence Durrell -filmatisointi Justine, jäivät toteuttamatta.

Samaan aikaan Foxilla oli tuotannossa vuosia valmisteilla ollut jättielokuva Kleopatra. Pääosaan oli kiinnitetty Elizabeth Taylor sopimuksella, joka takasi tälle miljoonan dollarin ennakkopalkkion 10% bruttotuotto-osuudesta – ennätyspalkkio oli ensimmäinen lajissaan elokuvan historiassa. Tuotantoa olivat vaivanneet Taylorin heikko terveydentila, jota Lontoon ilmasto ja Pinewoodin studioiden jäätävyys pahensivat, heikko ja jatkuvasti muuttuva käsikirjoitus sekä ohjaaja Rouben Mamoulianin perfektionistiset vaatimukset. Elokuva oli ylittänyt kuuden miljoonan dollarin budjettinsa, vaikka vasta 11 minuuttia oli kuvattu.

Kleopatran oli käynnistänyt tuottaja Walter Wanger vuonna 1958, ja lavastaja John De Cuir oli alkanut rakentaa Aleksandrian kaupunkia Foxin studioille. Kun Fox myi kiinteistöään, De Cuir alkoi rakentaa lavasteita Roomaan. Sitten todettiin viisaammaksi siirtää tuotanto Englantiin. Mamoulianin mitta täyttyi, ja ohjaajaksi palkattiin vastahakoinen Mankiewicz suurella kaupalla, jolla Mankiewiczin Figaro, Inc. myytiin. Mankiewicz aloitti työnsä happamena, totesi kuvatun aineiston kelvottomaksi, käsikirjoituksen mahdottomaksi ja useat näyttelijät sopimattomiksi. Tuotanto keskeytettiin, mutta Taylorin sairastelu sai niin suurta julkista huomiota, että Foxin oli viisasta pitää projekti vireillä. Mankiewiczin uusi psykologinen painotus innosti Wangeria ja Tayloria, ja Taylorilla oli hyviä kokemuksia Mankiewiczista elokuvasta Äkkiä viime kesänä. Kymmenen käskyä (1956) oli pelastanut Paramountin ja Ben-Hur (1959) MGM:n; samaa odotettiin Kleopatralta Foxille.

Tuotanto jatkui Roomassa kesällä 1961. Käsikirjoitusta muokattiin perinpohjaisesti usean käsikirjoittajan ketjuyhteistyönä: Sidney Buchman muokkasi yleisrakennetta, Ranald MacDougall teki raakaversiota, ja Mankiewicz itse kirjoitti lopullista dialogia. Käsikirjoitus oli kesken, kun kuvaukset käynnistettiin ohjaajan lykkäyspyynnöstä huolimatta. Mankiewicz oli saattanut itsensä nurkkaan myymällä yhtiönsä ja taivuttelemalla tuotantoon Rex Harrisonin ja Richard Burtonin. Näistä Burton ei ollut tässä vaiheessa vielä ”kuuma” nimi. Ohjaustyön käynnistäminen keskeneräisessä vaiheessa vaati Mankiewiczilta hirmuisen henkilökohtaisen uhrin. Hän otti yli-inhimillisen tehtävän ohjaamalla supertuotantoa päivisin ja muokkaamalla käsikirjoitusta kaikkina vapaahetkinään. Hän osoitti auktoriteettia painostavan tuotannon vaikeissa tilanteissa ja vaati englanninkielisiltä työtovereiltaan kohteliaisuutta isäntämaa Italian kumppaneita kohtaan. Hän oli myös loppuun asti diplomaattinen vaikeiden näyttelijöidensä Taylorin ja Harrisonin suhteen. Taylor sairasteli, antoi odottaa itseään tuntikausia ja tuli myöhässä viinikylläisiltä lounailtaan.

Foxin pääjohtajan Spyros Skourasin päätös torjua Mankiewiczin neuvo tuotannon lykkäämisestä osoittautui yhdeksi elokuvan historian kalleimmista virheistä. ”Tiedän, että käsikirjoitus on liian pitkä, mutta minulla ei ole aikaa lyhentää sitä”, sanoi Mankiewicz. Seurauksena oli tuotantokustannusten hirvittävä ylitys, joka saattoi Foxin vararikon partaalle ja jonka seurauksena Skouras ja hänen uskottunsa menettivät paikkansa. Olisi pitänyt olla selvää, että elokuvan ensimmäinen osa (Caesar ja Kleopatra) oli jo itsessään erittäin pitkä elokuva. Mankiewiczin näkemys siitä, että Antoniuksen käyttäytymistä ohjasi alemmuudentunto Caesaria kohtaan, vaati pitkää perspektiiviä 20 vuoden tapahtuma-ajan kattamiseksi. Tarina alkaa, kun 19-vuotias Kleopatra kohtaa Caesarin ja päättyy Kleopatran itsemurhaan 39-vuotiaana Antoniuksen kuoltua. Tapahtumien jänneväli kattaa kolmen kuuluisan näytelmän tapahtumat, joiden kanssa Mankiewicz asettui kilpasille: G.B. Shawn Caesar ja Kleopatra ja Shakespearen Julius Caesar ja Antonius ja Kleopatra. Tilanteen olisi voinut ratkaista tekemällä aiheesta kaksiosaisen elokuvan.

Tuottaja Wanger ei ollut erityisen hyvä talousasioissa, ja Italiassa Kleopatran tuotanto tuli suoranaisen varkauden kohteeksi, kun eräät italialaiset tuotantopäälliköt onnistuivat huijaamaan sen määrärahoja itselleen. Burton oli saanut odotella joutilaana kuukausia Via Veneton kahviloissa ennen kuin hän tuli ensimmäiseen kohtaukseensa Taylorin kanssa tammikuussa 1962. Siitä käynnistyi vuoden skandaaliromanssi, sillä Taylor ja Burton olivat naimisissa tahoillaan. Osapuolet laskivat siitä leikkiä. Pelleillessään haastattelijalle Burton sanoi, että hän meni Taylorin makuuhuoneeseen vain velvollisuudesta peittääkseen sen, että romanssi oli todellisuudessa Taylorin ja Mankiewiczin välinen. Kun tästä kysyttiin Mankiewiczilta, hän murjaisi, että todellisuudessa hänellä ja Burtonilla on suhde, ja molemmat käyttävät Tayloria julkisivuna peittääkseen sen.

Elokuvan vähättelijät ovat sanoneet, että Taylorin puvunvaihdokset ovat hänen osasuorituksensa mielenkiintoisimmin kehittyvä osuus: Irene Sharaff loi Taylorille Kleopatraan 58 pukua. Koska Taylor laihtui elokuvan kuvausaikana, hän näyttää nuorentuvan elokuvan aikana.

Mankiewiczin ylirasitus alkoi näkyä elokuvan toisen osan tuotannossa, mutta hän jatkoi työtään maanisella kierteellä lääkärin määräämien ruiskeiden ja deksedriinien voimalla. Kesäkuussa 1962 Kleopatran tuottaja Wanger sai potkut ja Foxin pääjohtaja Skouras pakotettiin eroamaan. Heinäkuussa Kleopatran pääkuvaukset tulivat päätökseen Egyptissä. Kleopatra, ”elämäni vaikeimmat kolme elokuvaa”, saivat Mankiewiczin äärimmäisen uupumuksen tilaan, minkä lisäksi hän invalidisoitui tilapäisesti Aleksandriassa. Kun hänen takapuolensa joka sentti oli käyty läpi injektiopiikeillä, sairaanhoitaja osui lopulta vahingossa hermoon, joka rampautti ohjaajan paarikuntoon.

Samaan aikaan Kaliforniassa Darryl F. Zanuck palasi valtaan. Hän sulki Foxin studion ja erotti lähes koko henkilökunnan. Atlantin valli murtuu tuotti rahaa, ja Kleopatran uuvuttama Mankiewicz kohdasi voimantuntoisen Zanuckin. Mankiewicz ehdotti, että aineistosta tehtäisiin kaksi elokuvaa, kummankin pituutena 2½-3 tuntia. Zanuck vaati koko aineiston tiivistämistä 3 tunnin 15 minuutin mittaiseksi. Mestarileikkaaja Elmo Williams toteutti vaatimuksen. Mankiewicz työnnettiin ulos leikkausvaiheesta, mutta tähdet asettuivat ohjaajan taakse. He lausuivat, että Mankiewicz oli tehnyt tyhjästä jotakin, mahdollisesti ensimmäisen todella hyvän eeppisen elokuvan. Mankiewiczille hankkeesta jäi niin paha maku, että hän harkitsi lopettamista alalla.

Zanuck kutsui hänet kuitenkin vielä ohjaamaan yhdistäviä otoksia, ja Mankiewicz valvoi elokuvan jälkituotannon, mukaanlukien Alex Northin melodisen romanttisen musiikin miksaamisen elokuvaan. Ohjaaja toivoi elämänsä loppuun asti, että hänen pitkä versionsa voitaisiin rekonstruoida. Materiaali on tallella.

Michael Wood on lausunut kirjassaan America in the Movies (1975), että Kleopatra oli siitä kummallinen eepos, että siinä oli suuren elegian ainekset mutta ei juurikaan eepoksen rakennustarpeita. Elokuva huipentuu siihen, miten päällikkö Antonius hylkää laivastonsa Actiumin meritaistelussa sekä kuuluisaan lemmenkuoloon, Antoniuksen ja Kleopatran itsemurhiin. Aleksanteri Suuren muisto nostaa esiin vision ”yhdestä maailmasta”, unelman maailmanrauhasta. Kleopatran pyrkimys tuohon päämäärään on ristiriidassa hänen roomalaisten rakkaussuhteidensa kanssa, mikä johtaa ensin Caesarin murhaan ja sitten Antoniuksen tuhoon.

Zanuckin leikkausten jäljiltä Mankiewicz onnistui säilyttämään kultaisten keisarisymbolien kuvamaailman, johon sisältyvät Caesarin kultainen jumalankuva Kleopatran palatsin edessä ja Kleopatran kultainen kaulanauha jonka kolikoissa on Caesarin profiili. Tärkeällä sijalla on myös sormus, jonka Caesarin tytär on antanut miehelleen ja jonka Caesar antaa Caesarianille, hänen ja Kleopatran pojalle.

Parasta elokuvassa on Rex Harrisonin osasuoritus, ja Caesar oli Harrisonin suosikkirooli. Burtonista ja Taylorista tuli elokuvan kysytyin ja kallein näyttelijäpari. Elokuvan saama murskakritiikki vahingoitti Mankiewiczin mainetta ja itsetuntoa.

Huhtikuussa 1964 Foxilta kerrottiin, että Kleopatran negatiivikustannukset (ennen kopioiden tekoa ja markkinointia) olivat 31 miljoonaa dollaria, ja arvioitiin, että se menisi omilleen 44 miljoonan dollarin lipputuloilla. Pätevien lähteiden mukaan Kleopatra meni omilleen ja tuotti hieman voittoakin.

– Kenneth L. Geistin mukaan (Pictures Will Talk. New York: Charles Scribner’s Sons, 1978) AA 17.10.2007