CASINO ROYALE (1967)
Ohjaaja
John Huston, Ken Hughes, Val Guest, Robert Parrish, Joseph McGrath
Henkilöt
Peter Sellers, Ursula Andress, David Niven, Orson Welles, Woody Allen
Maa
GB/USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
130 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Perustuu Ian Flemingin romaaniin Casino Royale.
Ikäraja
Ian Flemingin ensimmäisen 007-romaanin oikeudet ajautuivat Broccolin ja Saltzmanin ulottumattomiin, ja monipolvisen tuotantoprosessin lopputuloksena syntyi yksi aikansa merkillisimmistä pop-spektaakkeleista. “Accidental avantgarde” lienee paras luonnehdinta kuvaamaan tätä usean ohjaajan ja tähtinäyttelijän keitosta, jossa seikkailee kaikkiaan seitsemän James Bondia.
***
Casino Royale käynnistyy hilpeän hävyttömällä idealla: Sean Connery on huijari. Todellinen 007 on David Niven, joka Sir James Bondina on vetäytynyt maalle, kunnes saa vieraikseen tähtikaartin (William Holden, Charles Boyer, John Huston) salaisia agentteja ja antaa taivutella itsensä uudelleen Hänen Majesteettinsa palvelukseen. Uusissa seikkailuissaan hän kohtaa mm. Mata Bondin, sivutuotteen luvattomasta suhteestaan Mata Hariin, Bondia esittävän vihreän korttihain (Peter Sellers) sekä neuroottisen veljenpoikansa Jimmy Bondin (Woody Allen).
Charles K. Feldman oli ostanut Flemingin romaanin oikeudet jo kauan ennen kuin Connery-elokuvien tuottajat Albert Broccoli ja Harry Salzman oivalsivat, että James Bondista saattaisi tulla enemmänkin kuin yhden elokuvan menestys. Feldman aikoi alun perin tuottaa Casino Royalen yhdessä Broccolin & Salzmanin kanssa, Sean Connery edelleen pääosassa, mutta suunnitelma kaatui erimielisyyksiin. Sen sijaan syntyi Bond-parodia, viiden eri ohjaajan ja lukuisten kirjoittajien voimin – kerrotaan mm. Ben Hechtin, Billy Wilderin, Joseph Hellerin ja Terry Southernin osallistuneen eri vaiheissa Casino Royalen käsikirjoituksen tekoon. Ohjaajienkaan työnjaosta ei ole täyttä varmuutta: tosin tiedetään Hustonin ohjanneen avausjakson ja Parrish ilmeisesti teki baccarat-kohtaukset.
Casino Royale sisältää kekseliään ja varsin nautittavan kudoksen viitteitä ja parodioita aikaisemmista Bond-elokuvista ja muista agenttielokuvista (Matt Helm, Derek Flint, The IPCRESS File) samalla kun se sukeltaa Berliini-jaksoissaan myös Caligarin ja saksalaisen ekspressionismin maailmaan. Lopussa Hellzapoppin-tyylinen hullunmylly on valmis: lentävien lautasten, cowboyden ja punanahkojen jälkeen muukalaislegioona, Yhdysvaltain ratsuväki ja Keystonen poliisit osallistuvat välienselvittelyihin.
Näin monien egojen, ainesten ja tyylilajien sekoituksessa on ilmeiset vaaransa: kokonaisuus on epäyhtenäinen, epätasainen ja liukumassa vulgäärin vaudevillekavalkadin tasolle. Kukin huipputähti tekee osuutensa ja katoaa näyttämöltä tehdäkseen tilaa muille – David Niven selviää toki myllystä aina yhtä tyylikkäästi. Parhaimman tahonsa Casino Royale saavuttaa sekoittaessaan understatementin absurditeetteihin. Yhtä hauskaa ei ole se, kun liioitteluja kasataan liioittelujen päälle. Lisäksi jää peruskysymys: miten parodioida sellaista mikä jo sinällään sisältää oman annoksensa parodiaa?
– Eri lähteiden mukaan (SEA:n esite 1987)