COMPANEROS (1970)
Vamos a matar, compañeros!/Häng skurkarna, companeros! 
Ruotsalaista asediileriä esittävä Franco Nero, latinosuuruus Tomas Milian ja ikoninen Jack Palance kohtaavat Sergio Corbuccin kärkisaavutuksessa, joka sukeltaa vallankumouksen pyörteisiin. Veijarimainen mutta näkemyksekäs kokonaisuus kyseenalaistaa populismia olematta elitistinen. Morriconen taistelulaulu humahtaa päähän kuin tequila.
***
Sergio Corbuccin (1927–1990) yli 12 westernin tuotantoa ja muuta uraa hallitsi jatkuva ja vauhdikas uusiutuminen. Corbucci oli mukana italowestern-buumin kaikissa vaiheissa. Teokset yhdistivät särmikästä humanismia yleisövetoiseen ajan hengen hakemiseen. Ohjaajan showmies-luonteen takia vallankumousseikkailut Ammattitappaja (Il mercenario, 1968) ja Companeros (1970) on toisinaan kuitattu aikansa poliittisen muodin hyödyntämisenä vailla oikeaa kapinaa. Ote on jätkämäisen humoristinen, mutta kyse ei ole pelkistä vitseistä. Companeros on eräänlainen idealismin ja opportunismin vuorovaikutuksen areena, jossa arvot ja aatteet törmäävät ja haastavat toisiaan. Karrikoivan aikuisten sadun ajatusmaailma on viisaampi kuin ensin luulisi. Olennaista on ilmaisun spontaanius ja viattomuus, joiden voimalla ideat voivat osua skeptiseenkin katsojaan.
1900-luvun alun Meksikoon sijoittuva Companeros valmistui hieman ennen kuin Italian elokuvateollisuus siirtyi vallankumouswesterneistä slapstick-länkkäreihin. Elokuva toistaa ja kehittelee Ammattitappajan rakennetta: tarinan kertoja on jälleen Franco Neron esittämä eurooppalainen kyyninen seikkailija, tällä kertaa asekauppias puolueettomasta mutta liukkaan kaupallisesta Ruotsista, ja vastapelurina nähdään jälleen Jack Palance. Uutena elementtinä mukaan on tullut maailmaa parantavien radikaalien opiskelijoiden innokas joukkio, selvä elokuvan valmistusajan ilmiö. Poliittiseksi vangiksi joutunut demokraattinen johtaja, professori Xantos (Fernando Rey) kykenee avaamaan kassakaapin, jota seikkailijat himoitsevat. Älymystön ja ulkomaalaisten vastustajaksi itsensä mieltävä impulsiivinen sissinuorukainen Vasco (Tomas Milian) joutuu mukaan vapautusretkelle. Pääosanesittäjien henkilökemiasta energiansa ottavan seikkailun vahvoja alueita ovat leikkaaja Eugenio Alabison Eisenstein-vaikutteiset montaasit sekä Ennio Morriconen säveltämä taistelulaulu, joka sekoittaa gregoriaanisten hymnien ja reggaen aineksia. Kaikista säveltäjän tunnareista Companeros on se, joka saa ihmiset tanssilattialle.
Italowesternien poliittisuus oli lujasti eksistentialistista. Yhteiskunnalliset kysymykset kiteytettiin päähenkilöiden minuutta rakentaviksi moraalivalinnoiksi ja kriitikoiden mielestä pelkäksi seikkailuviihteeksi. Corbucci ja kumppanit saivat silti aikaan jotain uutta kytkemällä ajankohtaisiin kysymyksiin mytologiaa ja mielikuvitusta. Companeros tuntuu kehittyvän oikukkaiden sankarien tahdissa: kun alkuvaiheet ovat täynnä törmäilyä, puberteettisia kepposia ja pöhköjä ihmepelastumisia, vahvarytminen loppupuoli pysyy asiassa pelkistetysti ja arvokkaasti. Companeros edustaa elävällä tavalla aikakautta, jolloin radikalismi vaikutti melko viattomalta eikä yhdistynyt terrorin tai kovan puoluekurin mielikuviin. Ajattomampi ansio on elokuvan kyky irtisanoutua sekä viholliskuvilla ratsastavasta populismista että elitistisestä ylenkatseesta.
Kuubalaissyntyinen Tomas Milian näytteli kolmessa Sergio Corbuccin westernissä. Monta rikasta antisankariroolia tarjonneen italowestern-kultakauden päätyttyä Milianin luotto-ohjaajaksi vakiintui Sergion veli Bruno Corbucci, joka ohjasi Miliania pitkässä Nico Giraldi -poliisifarssien sarjassa. Karhean koominen jepari oli Milianille samaa kuin Uuno Turhapuro Vesa-Matti Loirille. Farssit olivat paikallisia superhittejä, mutta ne eivät juuri levinneet maailmalle ja alkoivat rajoittaa lahjakkaan tähden monipuolista potentiaalia ja mahdollisuuksia kansainväliseen läpimurtoon.
Companeros sai Suomen ensi-iltansa hieman ontuvalla nimellä Petturit hirteen, companeros! Nordic Videon VHS-jakelussa nimeksi vakiintui pelkkä Companeros. Valio-filmin huudahdus on sopivan räväkkä mutta viittaa ryhmäkuriin, josta elokuvassa ja (korostetusti espanjankielisessä) loppurepliikissä ei ole kyse. Vallankumousseikkailuissa petturit joutuvat teloituskomppanian eteen, eivät hirteen.
– Lauri Lehtinen