VERI KUOHUU (1956)

Palatessaan pitkästä aikaa ohjaamaan Eurooppaan Buñuel käynnisti poliittisten elokuvien sarjan, jossa hän tutkaili vastarinnan mahdollisuuksia sortohallinnon oloissa. Surrealistisen ”hullun rakkauden” ajatus kohosi uudelle tasolle. Lucia Bosèn osasuoritus on valkokankaan lumoavimpia.

***

Veri kuohuu merkitsi Luis Buñuelin astumista jälleen kansainväliselle näyttämölle pitkän Meksikon-kauden jälkeen. Se aloittaa elokuvatrilogian, jota voidaan sanoa hänen vallankumoukselliseksi triptyykikseen ja jonka muut osat ovat Kuoleman puutarhan alkuosa ja Likaiset polut. Jokainen näistä elokuvista on avoimesti tai viitteellisesti tutkielma aseellisen vallankumouksen moraalista ja taktiikasta taistelussa oikeistolaista diktatuuria vastaan. Ne mukailevat selvästi monien latinalaisen Amerikan maiden poliittisia olosuhteita ja, kuten Freddy Buache on huomauttanut, Francon viimeisiä päiviä Espanjassa.

Ellei Veri kuohuu varsinaisesti käsitteleekään vallankumousta, se on elokuva vallankumouksellisesta uskollisuudesta, lojaalisuudesta tulevaa vallankumousta kohtaan, siitä miten Valerio siirtyy säädyllisestä osallisuudesta sitoutumiseen. Elokuva seuraa tiiviisti Emmanuel Roblèsin romaania, ja nimensä se on saanut Jean Giraudoux’n Elektrasta: ”Onko nimeä hetkelle, jolloin päivä voittaa yön, niin kuin tänään, kun kaikki on raunioina, tuhottuna, ja kun ilma kuitenkin on raikasta, ja kun kaikki on epäonnistunut, ja kaupunki palaa ja viattomat on ajettu teurastamaan toisiaan, mutta syylliset makaavat kuolemaa tehden uuden päivän nurkassa? Sillä on kaunis nimi. Se on nimeltään aamunkoitto…”

Uransa kenties kaavamaisimmasta käsikirjoituksesta Buñuel on saanut irti elokuvan, jonka kauneus kaikessa karuudessaan on sitäkin viiltävämpää. Tinkimättömyydessään  se on miltei kalvinismin humanistinen vastine. Ja tämä tinkimättömyys on tulosta käsikirjoituksen puhtaudesta, joka sallii henkilöille tiettyjä macchiavellimäisiä kompromisseja, muttei itsekkäistä syistä tai taiteiden alueella.

Valerio on kenties ensimmäinen Buñuelin sankari, jonka kautta on nähtävissä myönteinen ratkaisu ohjaajan surrealistisen vapauden ja jälkisurrealistisen moraalisuuden välisiin jännitteisiin. Ongelmana on sovittaa tai tehdä stoalainen (mieluummin kuin pelkurimainen) kompromissi erilaisten periaatteiden välillä: vastuuttoman intohimon henkinen itsenäisyys, tasa-arvoinen, anarkistinen veljeydentunne, stooalainen tietoisuus amoraalisesta maailmasta ja velvollisuudentunto, joka ei niinkään synny pakosta kuin henkilökohtaisesta ylpeydestä. Ja vastauksena on irtaantuminen itsetyytyväisyydestä terävään tietoisuuteen ulkoisesta todellisuudesta, kuitenkin niin että sisäisen elämän paine tuntuu myös ja että nämä kaksi virtausta voivat yhtyä ylevän tasa-arvoisuuden vastustamattomaksi vuoksi. Mutta tämä sisäinen vallankumous ei ole romanttisen irrallinen, se on riippuvainen muiden avusta ja sen täytyy olla osa yhteiskunnallista vallankumousta. Jos ihminen ei pysty voittamaan omaa sisäistä vapauttaan ja hyväksyy sen sijaan tapojen, tabujen, auktoriteetin ja sivistykseemme hämärtävän rojun, hän jää hyönteiseksi. Kumma kyllä, tästä Buñuelin aiheesta on tullut toistuva symboli kirjallisuudessa, jossa kuvataan huumausaineiden käyttämistä, riippuvuutta niistä sekä psykedeelistä kokemusta. Erityisesti tulee mieleen Harry Fainlightin loistava LSD-runoelma ”Hämähäkki”. Sivistyksemmekin on luonteeltaan hallusinatoorinen, tietoisuutta tuhoava, tottumuksia muodostava huumausaine ja me olemme sen uhreja syntymästämme lähtien.

– Raymond Durgnatin mukaan (Luis Buñuel, 1967)