KUOLEMAANTUOMITTU ON KARANNUT (1956)

Vastarintaliikkeen taistelija André Devignyn muistelmiin perustuva elokuva kertoo aliravitsemuksesta kärsivästä miehestä, joka juonii pakoaan natsien vankilasta. Bressonin pelkistetty ja vähäeleinen tyyli saa katsojan pidättämään hengitystään, vaikka vihje on jo nimessä. Tämä uskomaton taikatemppu on Bressonia parhaimmillaan.

***

Tarkoitukseni ei ole analysoida Bressonin elokuvaa jokaisessa yksityiskohdassaan, vaikka teos aivan hyvin voisi tarvita sellaisen analyysin, kohta kohdalta. Nikodemos Hageoriten kirjoitus ”näkymättömästä kamppailusta” (englanniksi Unseen Warfare Being the Spiritual Combat, 1959) tai vastaavat länsimaiset opaskirjat, sekä vanhemmat että nuoremmat, voisivat olla apuna joihinkin kannanottoihin.

Vanki-sielu on nyt valmis. Hänelle on annettu toivoa ja uskoa pakenemiseen. Uusi elämistilanne alkaa: hänet muutetaan uuteen huoneeseen. Siellä hän aloittaa viipymättä toimintansa. Esteet täytyy raivata pois: tällaisena ovi, joka tuntuu alussa voittamattomalta. Mutta hän löytää kolme lautaa, joiden avulla voi kamppailla ja päästä vapaaksi – jälleen luku kolme, tällä kerralla on selvästi kysymys kolmesta klassisesta pääesteestä ihmisten vapauttamiseen, nautinnonhalusta, kunnianhimosta ja vallanhimosta. Me tunnistamme ne Jeesuksen kiusauksista erämaassa. Erilaisin vivahtein nämä toistuvat aina. Täytyy ensin etsiä niihin oikeus vangitussa sielussaan ja sitten ryhtyä työhön.

Juuri näin toimii myöskin vanki tässä elokuvassa. Tähän työhön vaaditaan kärsivällisyyttä, mutta samanaikaisesti avuksi voidaan ottaa tavallisimmat arkipäiväiset toiminnat ja asiat – tässä prosessissa. Varovaisuus on välttämätön, toivottomuus julistettu pannaan: lusikan kahva irtoaa, mutta epäonni ei saa pelottaa vankia.

Tärkeä yksityiskohta elokuvassa on se, että tämä vapautumistaistelu tapahtuu määrätietoisesti, rauhallisesti ja – salaa, ”kätketysti”. Kuitenkaan toiminta ei jää kanssaihmisiltä huomioimatta. Heidän reaktionsa kuvataan jatkuvasti yhteydessä aina toistuvaan, elävään ja helposti tunnistettavaan psykologiseen kaavaan. Uteliaisuus, mielenkiinto, kateus, kylmä arvostelu, hymy: se-on-mahdotonta. Pappi – kirkko tulee tässä elokuvassa näkökulmaan ja samalla puhtaasti teologinen pelastumisen kamppailu: ”Jos ihminen ei synny uudestaan, niin hän ei saa nähdä Jumalan valtakuntaa”. Teologisesti perusteltu on myöskin Orsinin sijaiskuolema, se on uhraus; toisen ihmisen on kuoltava että toinen voisi pelastua. Tämä saa elokuvassa selityksensä.

Viittaukset Kristukseen ovat paikallaan: kohtauksessa jossa pakolainen vaipuu alas ensimmäisen muurin luona ja seisoo pimeässä samalla kun kuullaan vartijan sieluton askel: tässä vangin hahmo saa erinomaisen valaistuksen ja samalla selvän samastuksen Kristukseen: Kristus meni alas kuoleman valtakuntaan ja polki jalkoihinsa kuoleman. Tämä on vapauden ehto, jota ei voi välttää. Ja kun kaksi karkulaista sitten ohittaa sillan, viimeisen vahdin, ja matkaa eteenpäin kitisevillä polkupyörillä, silloin allegoria on toteutunut ja eräs mestariteos elokuvataiteessa viety loppuun. Takit ja kengät, vihoviimeinen maallinen omaisuus, jäävät vankilan muurin viereen, mutta päämäärä on saavutettu. Vapaus odottaa näitä kahta, kun he katoavat aamun sarastuksessa esikaupungin kaduille, vapaus on tietysti saavutettu, mutta kamppailu pimeyttä vastaan ei koskaan lopu.

– Tito Colliander: ”En dödsdomd har rymt” (Nya Pressen 9.4.1960) ST, tekijätietoa päivitti AA 21.12.2000