PUNAINEN YMPYRÄ (1970)

Punainen ympyrä on elokuva yöstä ja kylmyydestä yhteiskunnan reuna-alueella, kulisseissa tai ala-maailmassa, kaikkialla missä poliisit ja roistot taistelevat toisiaan vastaan. ”Luulin aikani, että hyvän voi erottaa pahasta, mutta luulin väärin: kaikki ihmiset ovat samanlaisia”, luonnehti Jean-Pierre Melville elokuvaansa. Pitkän hiljaisuuden vallitessa tehdystä jalokiviryöstöstä tuli modernin rikoselokuvan avainkohtauksia.

***

Punaisen ympyrän mottona ja otsikon antajana toimii lainaus Buddhalta: ”Vaikka ihmiset kulkevat erillisiä teitään eivätkä tiedä toisistaan, niin määrättynä päivänä he vääjäämättä kohtaavat toisensa punaisessa ympyrässä”. Niinpä Melville saattaa kaksi gangsteria yhteen, panee heidät suunnittelemaan Place Vendomen arvokkaan jalokiviliikkeen ryöstöä, pyytämään avuksi alkoholisoituneen entisen poliisin. Asetelma sisältää pähkinänkuoressa Melville rikoselokuvien koko mytologian: rikoksen ”inhimillisen yritteliäisyyden vasenkätisenä muotona” (niin kuin se Melvillen ihaileman Hustonin Asfalttiviidakossa määriteltiin), häilyvän rajan lain ”oikean” ja ”väärän” puolen välillä, ystävyyden, ammatillisen solidaarisuuden ja petoksen kuviot. Kuoleman läsnäolo varjostaa päähenkilöiden yksinäistä, ennaltamäärättyä vaellusta kohti elämän päätepistettä, punaisen ympyrän sulkeutumista.

Punainen ympyrä on sininen elokuva: sininen kuin yö ja kylmyys. Se on elokuva yöstä, kylmyydestä siinä maailmassa, jossa poliisit ja roistot taistelevat toisiaan vastaan – yhteiskunnan reuna-alueella, kulisseissa tai ala-maailmassa, miten vain halutaan. ”Luulin aikani, että hyvän voi erottaa pahasta, mutta luulin väärin: kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Sen minä pyrin näyttämään elokuvissani.” Eli poliisin käyttämät menetelmä eivät ole vähemmän häikäilemättömiä ja vastenmielisiä kuin roistojen: urkkijoita, syöttejä, kiristystä, ilmiantajia, petosta.

Melville kertoi kerran laskeneensa, että poliisien ja roistojen välisistä suhteista on olemassa täsmälleen 19 muunnelmaa. Hän sanoo itse yltäneensä niiden kartoitukseen viidessä elokuvassa, mutta että Hustonin Asfalttiviidakko samaan yksinään. Poliisit ja roistot kiehtovat Melvilleä vastustamattomasti, samalla tavoin kuin ne kiehtoivat Balzacia, ja samoista syistä. Järjestyksen ja epäjärjestyksen edustajien, lainvartijoiden ja lainsuojattomien välinen kaksintaistelu on alituinen mykkä sotatila, joka kaiken aikaa väijyy yhteiskunnan näennäisesti rauhallisen ja turvallisen pinnan alla ja joka paljastaa yhteiskunnallisten mekanismien salaiset moottorit. Tämän sodan juoksuhaudoissa ihminen paljastaa oikean luontonsa, niin pahimmat, kuin parhaatkin puolensa. Tässä punnitaan voima ja heikkous, uskollisuus ja petollisuus. Paheista, valheista, väkivallan teoista ja ansioista huolimatta tulee aina hetki jolloin yksilöllä ei enää ole keinoja käydä kiinni toisiin tai itseensä. Se on Melvillelle totuuden hetki, traaginen totuus joka johtaa kuolemaan.

Melvillen pessimistisen näkemyksen mukaisesti ihmisen synnynnäinen viattomuus ei voi kestää: ”Kaikki ihmiset ovat syyllisiä johonkin”, hän antaa Punaisen ympyrän poliisipäällikön sanoa. Ja paradoksaalisella tavalla näille syyllisille, kuoleman varjossa eläville ihmisille elämän pienet hetket saattavat näyttää ainutkertaisilta, elämän myönteiset arvot sitä tiheämmiltä. Myös tämän tunteen Melville pystyy välittämään elokuvassaan.

– Jean-Louis Boryn (Le Nouvel Observateur 2.11.1970) ja muiden lähteiden mukaan

Täydellistä elokuvaa ei ole olemassa, mutta on useita elokuvia, jotka jättävät katsojansa piilotajuntaan syvän jäljen. Elokuvia, jotka vetävät syvemmän viillon kuin useimmat lajitoverinsa. Tämä Jean-Perre Melvillen elokuva on yksi sellainen. Elokuva, jonka kaikkien uusien ohjaajien tulisi katsoa ennen kuin aloittavat oman tekemisensä.

Lainaus Buddhan mietteistä: ”Vaikka ihmiset kulkevat erillisiä teitään eivätkä tiedä toisistaan, niin määrättynä päivänä he vääjäämättä kohtaavat toisensa punaisessa ympyrässä.” Kyseinen virke kuvaa kirjaimellisesti koko elokuvan tarinaa ja on siten avain pessimistisen sanoman avaamiseen.

Elokuvassa on alusta loppuun rauhallinen, mutta kireän jännittynyt tunnelma sekä syvälliset hahmot. Poliisit ja rikolliset ovat samassa asemassa. Kenestäkään ei tehdä yksioikoisen pahaa tai hyvää, ei hölmä tai ylivoimaista sankaria. Hyvän ja pahan rajat ovat häilyviä ja ihmisten toiminta irrationaalista. Elokuva on tyylikäs kertomus elämästä, joka ei ole yksiselitteinen. Kaikki ovat syyllisiä.

Alain Delonin eleetön ja ilmeetön suoritus on kylmäävän upea. Upeasti vetävät myös Andre Bourvil kaksinaamaisena etsivänä ja Yves Montand entisenä poliisina, joka lyöttäytyy rikollisten sekaan.

Yli kaksituntisen elokuvan juonenkuljetus on hidasta, mutta tunnelma intensiivistä. Erityistä huomiota kannattanee kiinnittää elokuvan upeaan äänimaailmaan, joka pääsee parhaiten oikeuksiinsa ryöstöä kuvaavissa kohtauksissa, sillä niissä ei ole juuri lainkaan dialogia vaan lähinnä luonnollisia ympäristön ääniä.

Melvillen elokuvissa amerikkalainen ja eurooppalainen elokuvaperinne sulautuivat tyylikkäästi yhteen. Melvillen viipyilevä leikkausrytmi ja dialogin vähäisyys osoittaa kuinka jännityksen voi muodostaa ilman nykyelokuvan roiskeactionia. Elokuvassa ei ole mitään turhaa toimintaa tai tarpeetonta lavastusta, ei välttämätöntä koomista hahmoa tai yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa. Punainen ympyrä on pohdiskeleva ja hiljainen, välillä suorastaan paikalleen pysähtynyt elegantin älykäs elokuva.

”Minulla ei ole mitään poliittista tai uskonnollista oppia. Minulle jää siis vain moraali… ja omatunto.”

Jean-Pierre Melville

– Matti Remes 2014