Jälleen kerran sielutonta yritysympäristöä tutkiva elokuva pureutuu keski-ikäisen mainosjohtajan mielenmaisemaan. Mies kohtaa kaksi kohtalon äkillistä käännettä, joista toinen kääntyy hänen edukseen ja toisen traagiset seuraamukset saavat hänet kyseenalaistamaan kaiken. Yksityiskohtaiset havainnot ja mielentilan välittäminen huikeilla elokuvakerronnan keinoilla ovat Olmin elokuvataiteen ydintä.

***

Sillä aikaa kun Wertmüller, Bertolucci ja Cavani raivasivat tiensä kansainväliseen maineeseen, Ermanno Olmi, tulokkaista omaperäisin pysyi pienessä suljetussa maailmassaan, johon vain harvalla oli sisäänpääsy. 1960-luvulla Olmi ohjasi viisi merkittävää elokuvaa, joita kaikkia leimaa viileä lyyrinen objektiivisuus. Yhdessäkään niistä ei ole varsinaista “juonta”. Ne rakentuvat yhden ainoan teeman, yhden ainoan elämänfilosofian hitaalle kehkeytymiselle: ei syrjähyppyjä, ei kompromisseja, ei kaipuuta maineeseen. Kun maine sitten 20 vuoden jälkeen tuli Puukenkäpuun (1978) myötä, kukaan ei ollut ällistyneempi kuin Olmi itse.

“Yhteiskunnassamme voidaan tuottaa joko tavaroita tai ajatuksia. Minä olen kiinnostunut ajatusten tuottamisesta…Elokuva on oman aikamme tärkein väline. Teen elokuvia, koska haluan kertoa sen hetken todellisuudesta, toisin sanoen haluan ilmaista ajatuksia ja tarjota niitä mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä. Minulle ainoa mittayksikkö on ihminen, ihmsenä oleminen. Siksi suhtaudun elämään vakavasti ja toivon voivani sanoa suhtautuvani elokuvaan yhtä vakavasti.”

Olmin henkilöhahmot eivät koskaan ole menestyksekkäitä sanan tavallisessa mielessä. Jopa silloin kun he saavuttavat jotakin, heidän menestyksensä on vain kerronnallinen veruke jonka kautta katsoja voi nähdä “onnistumisen” illusorisen luonteen. Silloin italialaisten enemmistö palvoi kulutusyhteiskunnan vapauksia, Olmin nostalgia luontoa ja tunteiden yksinkertaisuutta kohtaan on saattanut näyttää vanhanaikaiselta, jopa naurettavalta. Olmin yksinkertaiset sielut ja hänen harras omistautumisensa yksinkertaiseen elämään tulivat suosituiksi vasta myöhemmin asenteiden muuttuessa. Samalla Olmi voidaan nähdä neorealistisen tradition aitona perillisenä ilman että hänellä on ollut mitään suoranaista yhteyttä tähän liikkeeseen.

Tietty päivä kuvittaa kaikkein puhuvimmin Olmin vakaumusta, että moderni sivilisaatio vaikuttaa tuhoisasti ihmisen vastuuntuntoon. Kuvaus teollisuuskonsernista liittyy tutkielmaan ihmisen oman sisäisen minänsä tajuamisesta tavalla, joka tekee moraalisten arvojen menetyksen miltei fyysisesti kosketeltavaksi. “Ja nyt kaikki on jälleen normaalia”, sanoo päähenkilön vaimo elokuvan lopussa, kun hänen miehensä Bruno, mainostoimiston menestyksekäs johtaja on vapautettu tapposyytteistä. Oikeudenkäynnin aikana kukaan ei ole kiinnostunut uhrista, työläisestä. Jokainen hyväksyy asianajajan perustelut “kantajan kasaantuneesta stressistä”, hänen tärkeästä työstään, huonoista ajo-olosuhteista.

Tietyssä päivässä Olmi kehittelee ajatusta, että ihminen tulee tietoiseksi itsestään ja omasta tilastaan vain kun jotakin vakavaa ja mullistavaa tapahtuu. Brunolle onnettomuus on lopullinen sysäys kasvavaan itseymmärrykseen. Hänen suhteensa ihmisiin – tehtaan yövartijaan, tohtoriin jne. – saa uutta hienotunteisuutta. Hän alkaa havainnoida maailmaa tarkemmin, auennein silmin. Keskeinen teema on niin ikään yhteiskunnan ja luonnon vastakkainasettelu. Vieraantuneelle Brunolle maaseutu ilmenee ulkoisena: se ei ole hänen elementtinsä, vaikka hän kenties niin haluaisi. Yhtäältä maaseutukohtaukset ovat täynnä lyyrisiä näkymiä, Toscanan hämyistä kauneutta, yhdistettynä vitaalisuutta ilmentäviin kuviin koirista, hevosista ja työistä. Toisaalta näistä kuvista väreilee Brunon hahmossa kiteytyvä liike-elämän jännitys ja neuroottisuus.

– Mira Liehmin (Passion and Defiance, Film in Italy from 1942 to the Present, 1984) ja muiden lähteiden mukaan