TÄMÄ INTOHIMON HÄMÄRÄ KOHDE (1977)

Buñuelin viimeisen elokuvan aiheena on varakkaan hidalgon (Rey) turhauttava intohimo härnäävään Conchitaan. Kun roolituksessa tuli huolia Buñuel jakoi Conchitan osan kahdelle näyttelijättärelle, Angela Molinalle ja Carole Bouquet’lle, eivätkä kaikki huomanneet eroa.

***

Tämä intohimon hämärä kohde on Pierre Louÿsin romaanin kuudes elokuvaversio. Jacques de Baroncellin elokuva vuodelta 1929, Conchita Montenegro pääosassa, on jäänyt miltei tuntemattomaksi, koska sitä ei ole koskaan esitetty, kun taas Julien Duvivierin elokuvalla Nainen ja leikkikalu (1958) on mielenkiintoa vain Brigitte Bardotin tähtialustana. Kuuluisin versio on tietysti Josef von Sternbergin Paholainen on nainen (1935). Kaikessa viileässä ironiassaan Sternberg pysyttelee tiukasti romanttisen melodraaman puitteissa, hänen luomuksenaan Conchita/Dietrich näyttäytyy arkkityyppisenä kohtalokkaana naisena, julmuudessaan kiehtovana. Jo nimi osoittaa, minne moraalinen vastuu kuuluu: miehet jäävät miltei kirjaimellisesti Louÿsin ”sätkynukeiksi”.

Buñuel lähestyy Louÿsin aineistoa vastakkaisella tavalla. Häntäkin vetää puoleensa kaikennielevä, mutta turhautunut intohimo, vanhahkon miehen sadomasokistinen pakkomielteinen rakkaus nuoreen naiseen – nämä teemat kyllästävät hänen elokuviaan alusta lähtien – mutta, kuten aina, katsojan ei sallita osallistua henkilöiden romanttis/seksuaalisiin obsessioihin. Itse asiassa tämä on juuri pakkomielteen ja intohimon todellinen kohde. Sillä jakamalla naispäähenkilönsä kahden näyttelijättären esitettäväksi Buñuel on etääntynyt yhä kauemmaksi kiehtovan romanttisesta intohimon kuvasta à la Dietrich. Vaikka ranskalainen näyttelijätär Carole Bouquet on hoikka ja hentorakenteinen ja espanjalainen tanssijatar Angela Molina täynnä muotoja ja aistillisuutta, heitä ei käytetä kuvittamaan Conchitan kahta puolta. Heitä käytetään vaihtovuoroisesti, mielivaltaisesti, niin että toinen saattaa aloittaa kohtauksen ja lyhyen leikkauksen jälkeen toinen lopettaa sen. Asian ydin ei ole niinkään siinä, että rakastaja näkee rakastettunsa monissa valeasuissa kuin siinä, että kun hän kerran on ”päättänyt” haluta naisen, hän luultavasti ei näe tätä ollenkaan. Yhden naisen miltei surrealistinen sulautuminen toiseen toimii lamaannuttavana tekijänä ja hämärtää intohimon kohdetta entisestään.

Elokuvan kehyskertomus saattaa satiiriseen valoon myös vaunuosaston matkustajien erilaiset reaktiot Mathieun tarinaan. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ”Conchita on naisista pahin”, mutta kukaan ei tunnu näkevän Mathieun omassa käytöksessä mitään häiritsevää. He eivät myöskään näytä panevan merkille, että Mathieun kertomusta säestävät ja jäsentävät yhteiskunnalliset ja poliittiset terroriteot liittyvät suoraan heidän omaan arvojärjestelmäänsä. Samalla, kun he tuomitsevat Conchitan emotionaalisen ja seksuaalisen terrorismin (hänhän on loppujen lopuksi vain ”kohde”, joka siirretään pois ensimmäisen luokan vaunusta), he eivät tiedosta omaansa ja kaikkea uskontoon, talouselämään, psykologiaan, lakiin, avioliittoon, äitiyteen, neitsyyteen liittyvää terrorismia – kaikki nämä joutuvat Buñuelin satiiriseen käsittelyyn. Heidän reaktionsa sananmukaisiin terroritekoihin on omahyväinen itsetyytyväisyys ja valheellinen ”ymmärtämys” tai sitten väkivaltaisen tukahduttamisen vaatimus.

– David L. Overbey (Sight and Sound, Winter 1977/78)