HERRA LANGEN RIKOS + VIRTA (1936)

Herra Lange haikailee jännityksen perään kirjoittamalla lehteen lännentarinoita. Oikea elämä asettaa hänet kuitenkin tilanteeseen, joka on kaukana sepitteestä. Rikosklassikon värikäs hahmogalleria, soljuva rytmitys ja Jacques Prévertin täyteläinen käsikirjoitus ovat runollista realismia parhaimmillaan.

Samassa näytöksessä nähtävä Virta on lyhyestä kestostaan huolimatta yksi Renoirin upeimpia elokuvia. Kauniina kesäpäivänä perhe lähtee maalle piknikille, josta muodostuu päiväunenomainen haaveiden ja rakkauden huviretki. Impressionistinen tyyli tuo kaikista Renoirin elokuvista eniten mieleen Auguste-isän maalaukset.

***

Herra Langen rikos valmistui kansanrintaman vaalivoiton vuonna, ja samalla kun se on tyypillisesti ajan-kohtansa elokuva, se on myös osoittautunut yhdeksi kestävimmistä, ehtymättömimmistä töistä Jean Renoirin tuotannossa. Sitä siivittää paitsi riemukas kansanrintamaidealismi, myös harvinaisen innoittunut yhteistyö käsikirjoittaja Prévertin, ohjaajan ja näyttelijöiden kesken.

Elokuvan tapahtumat keskittyvät pariisilaiseen pihaan. Siellä sijaitsee pesula ja epävakaa kirjapaino, jossa Amédee Lange työskentelee, johtajanaan halpamainen Batala. Lange on vaatimaton mies, jota Batala sortaa kuten muitakin työntekijöitä. Lange on ujo suhteessaan naisiin, hän elää unelmissaan ja kirjoittaa öisin mielikuvituksellisia tarinoita villin lännen sankarista nimeltä Arizona Jim. Kertomuksissa liikkuu kauniita meksikolaistyttöjä, mutta todellisuudessa Lange on yhä tuo pomoaan pelkäävä mies, joka ei edes huomaa, että saman pihan tyttö Valentine on rakastunut häneen. Elokuva kertoo, kuinka Lange toteuttaa fantasiansa omassa yhteiskunnallisessa tilanteessaan: Batalan kadottua ja ilmeisesti kuoltua junaonnettomuudessa kirjapainon työläiset muodostavat osuuskunnan ja onnistuvat loistavasti. Mutta Batala palaa pakoiltuaan vain velkojiaan ja uhkaa taas ottaa johdon käsiinsä. Hänen poissaolonsa on tehnyt mahdolliseksi yhteisvastuuseen ja solidaarisuuteen perustuvan hyvinvoinnin. Tällöin Lange katsoo välttämättömäksi ja luonnolliseksi surmata sortajan.

”Kukaan ei voi tehdä hyvää elokuvaa ilman henkilökohtaista filosofiaa. Aikamme jalosukuisia ovat työläiset ja talonpojat. Siinä on koko uskoni, en tiedä muuta.” Tämä Renoirin tunnustus pätee erityisen hyvin Herra Langen rikokseen: poliittinen kannanotto on selvä, joskaan se ei ole yhtä avoin kuin vuotta myöhemmin Ranskan kommunistisen puolueen rahoittamassa kansanrintaman taisteluelokuvassa Elämä kuuluu meille. Renoirin mestaruus on paljolti siinä, miten taitavasti ja vaivatta hän liikkuu yhteiskunnallisen ja henkilökohtaisen, yleisen ja yksityisen aineksen eri tasoilla. Esimerkkinä vaikkapa seuraava jakso: portinvartijan poika Charles on toipilaana sidottu huoneeseensa, jonka ikkunan eteen Batala on sijoittanut mainoskylttinsä, joka estää kaiken valon pääsyn huoneeseen. Charles ajattelee pesulassa työskentelevää Estelleä, jonka Batala on vietellyt. Batalan katoamisen jälkeen työläiset päättävät poistaa kyltin ja näemme Charlesin huoneesta käsin, kuinka sisään virtaa valoa… Charles kysyy Estelleä, joka saapuu taka-alalta. He keskustelevat ja Estelle kertoo tilanteestaan, mihin Charles toteaa: ”Ei se mitään. Hän on poissa ja minä rakastan sinua.”

Kohtaus sisältää toisaalta liikuttavan vakuutuksen elämän arvoista, toisaalta se visualisoi muutoksen, vapautuksen. On puhuttava kokonaisuudesta, johon kuuluvat ohjaus, kuvaus, teksti, näyttelijäsuoritukset, lavasteet, kaikki. Renoir ei tyydy mustavalkoisiin asetelmiin eikä helppoihin ratkaisuihin missään vaiheessa. Jokainen henkilöhahmo, jopa majatalon vieraat on nähty yksilöllisesti ja Batalakin saa vivahteikkaan ja humaanin käsittelyn. Truffaut’n mukaan Herra Langen rikos on Renoirin kaikista elokuvista spontaanein, rikkain kameratyön ihmeistä, totuuden puhtaan kauneuden kyllästämää.

Eräässä Arizona Jimin numerossa Lange kirjoittaa: ”Gangsterit varastivat työmiesten palkat. Arizona Jim tappaa heidät kaikki.” Yhteys Langen omaan tilanteeseen on ilmeinen. Pakomatkallaan Valentine ja Lange joutuvat heidät tunnistaneiden ihmisten arvioitaviksi ja tuomittaviksi. Kuultuaan kertomuksen (pääjuoni etenee elokuvassa takautumana) tämä ”jury” vapauttaa Langen, myös rajavartijat näkevät heidät ja antavat mennä. Tuomion langettamiselta ei välty katsojakaan: kumpi on varsinainen rikos – Langen teko vai Batalan toiminta?

– Elokuvakerho Clickin monisteen pohjalta

Virta

Jean Renoir on kuvannut monien kirjailijoiden tekstiä kunnioittavasti ja uskollisesti, mutta – ja tämä sietää muistaa peruslauseena tärkeästä ja kiistellystä kysymyksestä – samalla säännöllisesti myös tehnyt vääjäämättömästi oman, henkilökohtaisen ja syvällisesti hänen muiden elokuviensa tematiikkaan niveltyvän elokuvan. Tilanteen dialektiikka piilee siis siinä, että ehdoitta alkuteokselle antautuvat elokuvat ovatkin vain muka-uskollisuutta, jäljentämistä – oman taiteellisen muodon puolitiehen jättäminen ei tee kunniaa alkuteokselle. Virta tarjoaa luultavasti selvimmin, klassisimman esimerkin onnellisesti toteutetusta elokuvasovituksesta, mi­kä ei nyt tarkoita että esim. Ophulsin Lemmenunelma olisi lainkaan vähäisempi elokuva.

Voimme ottaa esimerkiksi suudelmajakson, jonka jo Maupassant on kuvannut varsin yksityiskohtaisesti. Renoir on seurannut viitteitä (esim. linnun osuus) hyvin tarkasti, mutta samalla siten että jakson yleisissä puitteissa luonnon osuus on yhä kasvanut (jaksoa hallitseva rajuilman odotus ja sitä seuraava sade ovat Renoirin lisiä). Yleisratkaisussa huomio kiinnittyy Renoirin koko uran ehkä suurimpaan lähikuvaan: Sylvia Bataillen kasvot. Lainaan André Bazinia:

“Yksi Renoirin tuotannon ja koko elokuvan historian kauneimpia kuvia on tuokio, jossa Sylvia Bataille antautuu Georges Darnoux’n suudeltavaksi. Kohtaus alkaa ironisessa ja koomisessa tyylilajissa, ja on sellaisena melkein säilytetty; se on idylli ja jatkuu vielä kursailemattomasti; alamme vastustamattomasti nauraa, ja äkkiä nauru särkyy ja koko maailma järkkyy Sylvia Bataillen katseen myötä; rakkaus iskee kuin huuto. Hymy ei ole pyyhkiytynyt huuliltamme ennen kuin kyyneleet jo ovat silmissämme.”

Missä määrin Renoir on sävyttänyt kertomuksen eri tavalla kuin Maupassant? Lyhyesti sanottuna ehkäpä niin että Maupassantin katkeran, illuusiottoman ratkaisun sijasta Renoirin sävytys on katkeransuloinen, pateettisesti surumielinen. Vuoden päästä tapahtuva loppukaneetti on hienolla tavalla ja Maupassantia syventäen rakennettu monimielisesti: yksi henkilöistä (aviomies) ei tiedä mistään mitään, yhdelle eli tytölle paikan muisto merkitsee kaikkea ja yhden eli rakastajan reaktioita emme oikein tiedä.

Elokuvasta tekee todella suuren filmatisoinnin siinä suoritettujen pienten aineellisten ja psykologisten lisäysten varmasointisuus: kun niitä punnittuaan lukee alkutekstin, on aivan kuin siitä puuttuisi jotakin. Ja mikä on vielä merkitsevämpää: Renoir on muotokuvia tarkentamalla siirtänyt novellin tragedian ja epätoivon täyteisen yksinäisyyden laajoihin sosiaalisiin yhteyksiin. Elokuva välittää kokonaisen elämänpiirin pysähtyneisyyden, joidenkin siinä vaikuttavien loismaisuuden ja sen taustan, yleensä lohdutuksen tarpeen; ja hän loihtii henkilöittensä työympäristöä näyttämättä kuin ristikuvana käsin kosketeltavaksi sen aavemaisen kaupungin, josta nämä luonnonystävät ovat pakoretkellä. Kaikki nämä ovat aiheita, joita Maupassant toistuvasti käsitteli ja joille hän usein antoi ”Retki maalle” -novelliaan havainnollisemman muodon. Ja jos kahdesta toteutuksesta puhutaan, niin ehkäpä meillä on tässä yksi niistä harvoista tapauksista, jolloin suurta kirjailijaa on onnistuttu suorastaan parantamaan.

– Peter von Bagh (Filmihullu 7/76). Tiedot päivitetty 30.8.2000 AA