NIMENI ON TRINITY – PAHOLAISEN OIKEA KÄSI (1970)

Lo chiamavano Trinità/Dom kallar mig Trinity – djävulens högra hand
Ohjaaja
Enzo Barboni
Henkilöt
Terence Hill, Bud Spencer, Farley Granger
Maa
Italia
Ikäraja
K16
Kesto
115 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Terence Hillin ja Bud Spencerin tähdittämä italowestern kertoo veljeskaksikosta, josta yksi on lännen nopein ja toinen väliaikainen seriffi. Yhdessä Trinity ja Bambino puolustavat mormoneja, jotka majuri Harriman haluaa häätää pois. Majuri päästäisi mielellään päiviltä myös veljeskaksikon. Trinity-sarjan ensimmäinen ja monien mielestä paras osa sisältää nasevia iskuja sekä nyrkein että sanoin.

***

Franco Nero on kertonut, kuinka jo Djangoa tehtäessä elokuvan kuvaaja Enzo Barboni (tuleva alias E.B. Clucher) tuli intoa puhkuen kauppaamaan uutta käsikirjoitustaan: ”Se on western, jossa revolverien tilalla ovat nyrkit!” Nero kieltäytyi roolista, johon Barboni sai sittemmin ylipuhuttua toisen 1960-luvun sinisilmäisen kovanaaman Terence Hillin. Harva vielä tässä vaiheessa käsitti, että kehitteillä oli yksi historian vaikutusvaltaisimmista lännenelokuvista ja toiseksi merkityksellisin italowestern heti Sergio Leonen Kourallisen dollareita jälkeen. Joulukuussa 1970 ensi-iltansa saanut Nimeni on Trinity muutti pelin säännöt suunnilleen yhdessä yössä. Parodiasta tuli spaghettilänkkäreiden valtavirtaa – ja lopulta ainoa mahdollinen lähestymistapa genren käsityöläisille.

Mitä uutta Trinity oikeastaan tarjosi? Tolkuttomat muskelimiehet olivat tuttuja peplumeista (elleivät jo mykistä Maciste-filmeistä), ja koomisina kevennyksinä käytetyt saluunatappelut olivat vakiintunutta lajityypin peruskauraa. Selkänsä taakse katsettaan kääntämättä ampuva lännenmies oli nähty jo Giovanni Grimaldin elokuvassa Coltin varjossa (1966). Terence Hill & Bud Spencer oli yleisön entuudestaan tuntema, toimivaksi todettu kemiallinen yhdistelmä kolmesta Giuseppe Colizzin ei-komediallisesta westernistä. Barboni rakensi duon valkokangasolemuksen uudelleen yhdistelemällä toisaalta Ohukaisesta ja Paksukaisesta, toisaalta Asterixista ja Obelixista tuttuja elementtejä: kaksikon yhteenkasvaneet reaktiot, pohjaton mässäilykyky, kuin taikajuomasta johtuva rento fyysinen ylivoima… Tarinoiden dynamiikka Trinityssä ja sen seuraajissa kumpusi päähenkilöiden vastahakoisesta allianssista, joka kantoi dollaritrilogian kaikuja (vrt. Tucon ja Blondien suhde Hyvissä, pahossa ja rumissa, joka esiintyi luvuttomina muunnelmina monissa muissakin italowesterneissä). Yleensä asetelma meni siten, että Terence oli sympaattiseksi hölmöksi tekeytynyt manipulaattori, joka jallitti pahaa-aavistamatonta, väsyneesti murahdellutta Budia. Colizzin alkuperäisessä eläinsatukuviossa (Luoja armahtaa – minä en, 1967) Terencen hahmo oli rinnastunut kissaan ja Budin koiraan. Barbonin käsissä Terencestä tuli koiraksi naamioitunut kissa ja Budista karhu.

Kuten suuressa parodiassa aina, myös Trinityssä on kyse lian räjäyttämisestä pilkan kohteen yltä ja entistä puhtaamman genre-elämyksen rakentamisesta tämän hyökkäystaistelun kautta. Ydintuokiot eivät häviä cooliudessa piiruakaan leonelais-morriconelaisille tunnelmille. Uutta ylimielisyyttä edustavan legendan luonti on väkevimmillään heti alkutekstijaksossa, jossa resupaitainen Terence saapuu aavikon yli kaupunkiin purilaiden kyydissä koisaten.

Päätähtien uudistettu henkilökemia, jostain Fordin Wagonmasterin suunnalta lainattu mormonienholhousjuoni (ei ole sattuma, että sankarimme nimi viittaa Pyhään Kolminaisuuteen!) ynnä nuoremman yleisön huumorintajuun vetoaminen muodostivat sen reseptin, jonka avulla Trinity kohosi komedialänkkäreille ennennäkemättömään yleisönsuosioon. Vuotta myöhemmin valmistuneesta jatko-osasta tuli sittemmin – muutamat ylikansalliset produktiot poislukien – Italian elokuvahistorian katsotuin kotimainen tuote yli 14 miljoonalla katsojallaan. Trinityt iskivät kohtalokkaan naulan italowesternin arkkuun hetkellä, jolla uljas eurooppalaisinterventio oli jo ehtinyt suurimpien monumenttiensa (HuuliharppukostajaSuuri hiljaisuus) jälkeiseen vaaralliseen taitekohtaan. Nyt italialainen lännenmaisema täyttyi infantiileillä turpakäräjillä ja kaiken käsityskyvyn alittaneilla rahvaanomaisuuksilla, joiden rinnalla jonkun Mel Brooksin iltanuotiolla piereskelevät cowboyt edustivat suoranaista älykköhuumoria. Vakavista kertomuksista tuli harvinaisuuksia tilanteessa, jossa jopa sellaiset peruskalliot kuin Corbucci ja Leone antoivat periksi pelleilylle. Tedeumit sekä Cipolla Coltit mätkivät ja röyhtäilivät italolänkkärin pirstaleiksi muutamassa vuodessa. Samaan aikaan Hill & Spencer siirsivät komediareseptinsä alkuperäisessä, kiistatta hienostuneemmassa muodossaan Karibian aurinkorannoille ja moderneihin suurkaupunkeihin, kasvaen täyteen mittaansa elokuvahistorian viimeisenä suurena koomikkoparina.

– Petteri Kalliomäki 24.7.2020