MARMORIMIES (1976)

Itäblokin elokuvallisen kapinamentaliteetin lipunkantajateos, ensimmäinen hakunisku Berliinin muuriin. Stahanovilainen sankaritehtailu saa kyytiä, kun uuden maailmanajan viileyttä uhkuva TV-toimittaja alkaa tehdä historiallista taustatyötä. Krystyna Janda kohosi pääroolillaan samaan sankarigalleriaan, johon Andrzej Wajda oli aiemmin kohottanut Cybulskin.

***

”Kamera”-tuotantoryhmän johtaja Jerzy Bossak on kertonut, että Marmorimiestä oli tarkoitus tehdä sosialistinen Citizen Kane, kun Aleksander Ðcibor-Rylskin käsikirjoitus valmistui vuonna 1963. Aiheen kipeyden vuoksi tuotantolupa saatiin vasta 1970-luvun puolivälissä ja elokuvan valmistuttua Wajda joutui välittömästi vaikeuksiin. Marmorimies oli ensin aikansa hyllyllä, sitten vientikiellossa, mutta huolimatta kaikesta virallisesta vastarinnasta siitä tuli vuosikymmenen keskustelluin elokuva niin Puolassa kuin länsimaissakin.

Marmorimies kertoo stalinismista ja halusta unohtaa se, samalla kun Wajdan näkemyksessä totuuden ja patsaisiin jähmettyneen valheen suhteista on sekä yleispätevyyttä että ajankohtaisuutta. Marmorimies on myös elokuva elokuvan tekemisestä, elokuvantekijän vastuusta itseään ja muita kohtaan. Nuori naisohjaaja Agnieszka haluaa tehdä tv-dokumentin.1950-luvun katkerista vuosista. Aikakauden symboliksi hän löytää vuonna 1952 puolueen epäsuosioon joutuneen stahanovilaisen työn sankarin, Mateusz Birkutin, joka puolustettuaan syyttömästi epäiltyä ystäväänsä muuttui juhlitusta keulakuvasta epähenkilöksi.

Marmorimies vakuuttaa siksi, että Wajda ei ole tyytynyt yksiselitteisiin ratkaisuihin. Hänen sankarittarensa luonnekuvaan kuuluu piirteitä, jotka eivät välttämättä ole myönteisiä. Agnieszka näyttäytyy fanaattisena, jopa ahdasmielisenä uutishaukkana, jossa on melkoisesti sensaatiotoimittajan vikaa. Hän ei juuri näytä tuntevan sympatiaa ihmisiä kohtaan, Birkutin ja hänen ystäviensä kohtalo kiinnostaa häntä aluksi vain siksi että se tarjoaa hyvää aineistoa hänen oman kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Mutta mitä pitemmälle Agnieszka tutkimuksissaan pääsee, sitä paremmin hän alkaa ymmärtää koko ongelman laajuuden ja kantavuuden. Hän näkee, että Birkutin vaimo joka oikeudenkäynnin aikana petti miehensä, on vain pieni murtuva ihminen, kykenemätön kestämään raskaan ajan paineita. Keskusteltuaan isänsä, Birkutin ikätoverin kanssa Agnieszka ymmärtää, että hänen aiheensa on tärkeä siksi, etteivät ihmiset vastaisuudessa joutuisi kärsimään vastaavista vääryyksistä. Niinpä hän etsii käsiinsä Birkutin pojan, jolta hän saa tietää tämän isän kuolleen (viittaus Birkutin kuolemaan vuoden 1970 Gdanskin lakkojen yhteydessä on poistettu elokuvasta). Esimiehet estävät dokumentin valmistumisen, mutta nuoret jäävät määrätietoisesti marssimaan yhdessä pitkin tv-studion käytäviä.

Käytyään läpi monet tyylilajit ja aiheet Wajda tuntuu Marmorimiehessä löytäneen nuoruutensa innoituksen, palanneen alkulähteilleen – tosin huomattavasti komplisoidummalla tasolla. Rakenteeltaan Marmorimies muistuttaa todellakin Citizen Kanea: tässäkin kysymys on menneisyyden rekonstruoinnista nykyajan kautta, viiden hyvin erilaisen kertojan muistikuvien palapelinä. Tulokse­na on kiehtova kokonaisuus, jossa nykyaika ja menneisyys rinnastuvat ja risteilevät kaikkea muuta kuin yksioikoisella tavalla. Stalinismin kausi saa toki selkeän tuomion, mutta Wajda ymmärtää myös historiallisten kehityskulkujen monimuotoisuuden. Totuuden ja valheen seulominen on kipeä leikkaus, joka koskettaa ennen kaikkea eläviä ihmisiä.

– Markku Tuulen (Maisema taistelun jälkeen, 1981) ja muiden lähteiden mukaan