RAUTAMIES (1981)

Marmorimiehen jatko-osa kiristää ruuvia autoritaarisen hallinnon hermolla ja on yhtä näyttävä Solidaarisuus-liikkeen monumentti kuin Leninin telakan eteen pystytetty muistomerkki Gdynian verilöylyn uhreille. Asioista puhutaan suoremmin kuin koskaan, ja Lech Wałesa tekee yhden elokuvahistorian olennaisimmista julkkiscameoista.

***

Rautamies koettiin syntyaikanaan ainutlaatuiseksi yhdistelmäksi ajankohtaista reportaasia ja taideteosta: ehkäpä ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa ohjaaja on kyennyt tekemään tärkeän teoksen todella samanaikaisista tapahtumista – näin tiivistettiin vaikutelmat Sight and Soundin Cannes-raportissa keväällä 1981. Solidaarisuus oli noussut merkittäväksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi vuoden 1980 lakkojen seurauksena, itse asiassa Wajda sai kimmokkeen Rautamieheen käydessään Gdanskin telakalla elokuussa 1980 ja koettuaan lakkolaisten päättäväisyyden sekä juhlallisen tunteen historiallisesta käännekohdasta.

Vaikka Rautamies valmistui suhteellisen nopeasti, asiat olivat hautuneet jo pitkään. Rautamies on selvästi jatkoa Marmorimiehelle: se ottaa esiin samat henkilöt ja kysymyksenasettelut, vie aiheensa läpi poliittisesti vapaamman ilmapiirin ehdoin, vailla sensuurin rasitteita, onnistuen vastaamaan moniin kysymyksiin, jotka Marmorimiehessä jäivät avoimiksi. Historiallisen draaman tukipilareina Rautamiehessä ovat Puolan lähimenneisyyden mustat sivut: vuoden 1968 opiskelijamielenosoitukset, joulukuun 1970 verilöyly Gdanskissa, vuoden 1976 vangitsemiset. Tunteiden tasolla johtoaiheena kulkee ”Marmorimiehen” pojan Tomczykin, Lenin-telakan karaistuneen kapinallisen pyrkimys etsiä hyvitystä isänsä kuolemalle miliisien luoteihin joulukuussa 1970. Hän on mennyt naimisiin ja saanut lapsen Marmorimiehen palavan kunnianhimoisen ohjaajatytön kanssa, joka viidessä vuodessa on kypsynyt uhrautuvaksi ja levolliseksi aviovaimoksi.

Marmorimiehen tavoin Rautamies etenee ulkopuolisen näkökulman varassa: tarinaa kuljettaa epävarma ja alkoholisoitunut radiotoimittaja, jonka puolue lähettää tekemään häväistysjuttua Gdanskin lakoista. Hänen kauttaan Wajda pääsee kuvaamaan niitä menetelmiä, joita vallanpitäjät käyttävät alamaistensa sumuttamiseen ja asioiden vääristelyyn. Samalla tämä näkökulma on todistuskappale niistä syistä, joista Solidaarisuuden tarve syntyi.

Elokuva huipentuu vuoden 1980 voimannäyttöön, kunnianosoitukseen Solidaarisuudelle ja puolalaisille työläisille. Epäilemättä Rautamies on Solidaarisuuden propagandaelokuva sikäli, että Wajda ei kaihda valitsemasta puoltaan. Mutta tämä valinta ei välttämättä vähennä sen taiteellista voimaa, pikemminkin se antaa elokuvalle iskevyyttä ja tehoa, elämän makua ja kiihkeyttä. Rautamies toimii sekä dramaturgisesti että analyyttisesti, kummallakin tasolla välittyy syvästi eletty todellisuus.

– Markku Tuulen (1981), Ywe Jalanderin (1981) ja muiden lähteiden mukaan