Suomalaisen Casper Wreden ohjaama filmatisointi Aleksandr Solženitsynin vankileirille sijoittuvasta yhdenpäivänromaanista (1962) syntyi englanninkielisenä norjalais-brittiläisenä yhteistuotantona, jossa Siperiaa esitti pohjoinen Norja. Suomessa teos määrättiin ulkopoliittisista syistä esityskieltoon ja on jäänyt varsin tuntemattomaksi harvinaisuudeksi.

***

Vuonna 1945 Aleksandr Solzhenitzyn joutui poliittisen ilmiannon uhriksi ja hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankileirille ja lisäksi kahden vuoden karkotukseen. Vuoden 1956 puoluekokouksen jälkeen hänet rehabilitoitiin ja osana Hrushtshevin kesken jäänyttä destalinisointikampanjaa hän sai julki vankileirikokemuksiinsa perustuvan esikoisteoksensa Ivan Denisovitshin päivä, joka ensin ilmestyi liberaalissa Novyi Mir –lehdessä 1963. Solzhenitsyn sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 1970: kaikki julkisuus ja kirjailijan nousu ihmisoikeustaistelun keulakuvaksi johtivat siihen, että Solzhenitsyn karkotettiin Neuvostoliitosta maanpakoon ja on palaamassa Venäjälle vasta vuoden 1994 kuluessa.

Suomalaissyntyinen, lähinnä Englannissa työskennellyt tuottaja-ohjaaja Caspar Wrede kävi käsiksi Solzhenitsyn romaanin elokuvasovitukseen ennen Nobel-palkinnon myöntämistä ja elokuva valmistui parahiksi kohun vanaveteen. ”Kiehtovinta ja voimakkainta tässä kirjassa on se”, Wrede kertoi ensi-illan aikoihin, ”että se kuvaa tavallista päivää tavallisen keskitysleirivangin elämässä Stalinin aikana, mutta samalla se on jotakin aivan muuta. Solzhenitsyn kuvaa olosuhteisiin nähden miellyttävä, hyvän ja menestyksellisen päivän. Merkillinen riemu, joka kirjasta henkii vastaan, tuntuu osoittavan, että kirjailija on saanut meille pelkistetyksi kokemuksen, joka yksinkertaisimmillaan on pelkkää itsesäilytystä, mutta joka osoittaa, että inhimillistä henkeä ei voi lannistaa.”

Wreden elokuva on arvokas kunnianteko arvokkaalle ja arvostettavalle kirjailijalle. Alkuteoksesta olisi helposti saanut sellaisen karkean antikommunistisen elokuvan, jollaisena suomalaiset tarkastuselimet ovat siihen kaikissa portaissa suhtautuneet, mutta Wreden lähestymistapa on toinen. Ajan ja paikan määritykset Wrede kuittaa lyhyesti, miltei kuivasti – Stalinin kehystetty kuva komentoparakin seinällä – eikä hän muutenkaan korostele ja paisuttele, vaan pyrkii vilpittömin mielin tulkitsemaan Solzhenitsyn sanomaa. Ajallinen välimatka alkuteokseen korostaa syvempiä tarkoituksia: madonluvut stalinismille ovat pintakerros, jonka alla tarkastellaan monin elävin ja rikkain variaatioin ihmisyyden tilaa olosuhteissa, joissa olemassaolon edellytykset ovat kutistuneet äärimmilleen: Nämä kutistetun elintilan ja totaalisen vapaudenriiston näyttämöt eivät rajoitu Stalinin ajan vankileireille, joita Solzhenitsyn oman kokemuspiirinsä ja näkemyksensä mukaan kuvaa eräänlaisen avaran kristillisen humanismin hengessä. Wreden elokuva on ulkoisesti sangen ”uskollinen” kirjalle tavoittaen myös sen hengen koruttomasti ja vakuuttavasti.

– Sakari Toiviainen 9.12.1993 eri lähteiden mukaan