PAHOLAINEN LUULTAVASTI (1977)

Eksistentialistinen mestariteos ja huima osoitus Bressonin kyvykkyydestä vielä 76-vuotiaana veteraaniohjaajana on jälleen kerran variaatio uskon ja itsemurhan teemoista. Elokuva kuvaa nuoria pariisilaisia, jotka haluavat elämältä muutakin kuin materiaa ja pinnallisia totuuksia, joten he ryhtyvät etsimään vastauksia politiikasta, uskonnosta, musiikista ja huumeista.

***

”Minut pakotti tämän elokuvan tekemiseen se sotku jota olemme tehneet kaikesta. Tämä massakulttuuri, jossa Yksilöä ei enää ole. Tämä valtava hävitys, hullu piilovaikuttaminen. Ihmisten uskomaton välinpitämättömyys, paitsi joidenkin selvänäköisimpien nykyajan nuorten.”

70-vuotiaan Bressonin 12. elokuva on hänen uskaliainta ja tinkimättömintä tuotantoaan. Sen näkemyksessä ei ole juuri toivoa, mutta silti se jättää kohottavan tunteen. Paholainen luultavasti saattaa olla kuvaus sivilisaation lopusta, ja sellaiseksi Bresson on varmasti sen tarkoittanutkin, mutta jos sivilisaatio pystyy tuottamaan näinkin haltioittavan teoksen, on vaikea uskoa siihen että mitään toivoa ei ole. Lienevätkö ”Oidipus” tai ”Kuningas Lear” sen valoisampia? Ja eikö juuri tästä ole kaikessa suuressa taiteessa kysymys?

Kuvauksessaan pariisilaisnuorison maailmasta ja tietoisuudesta Paholainen luultavasti sivuaa monia ajankohtaisia aiheita kuten saastumista, ekokatastrofin uhkaa ja jo sattuneita onnettomuuksia, ”sitoutumatonta sitoutumista”, politiikan mädännäisyyttä, uskonnon rappiota, kaikkien yhteiskunnallisten instituutioiden luutuneisuutta, uuden ajattelu- ja tuntemistavan välttämättömyyttä. Mutta kuten aina Bressonin elokuvissa varsinainen taistelu käydään ihmisen sisällä: henkilökohtaisen moraalin, uskon ja tunteen alueella.

Elokuvan päähenkilö Charles kieltäytyy kilpailemasta yhteiskunnassa, jonka arvot hän kokee mielettömiksi. Hän kehittää joutenolon taiteeksi kävelytekniikkaa myöten. Edes ystävyys- ja rakkaussuhteet eivät voi estää häntä kulkeutumasta kohti lopullista protestia. Ajatus itsemurhasta sikiää johdonmukaisesta asettumisesta yhteiskunnan ulkopuolelle. Kun Charlesilla itsellään ei ole rohkeutta toteuttaa ajatusta, Bressonin loistava oivallus tuo avuksi psykiatrin, yhteiskunnan vallitsevien arvojen edustajan, jota ystävät liikuttavassa naiiviudessaan ovat suositelleet Charlesin parannuskeinoksi. Charles ymmärtää, että mikä tahansa ”hyödyllinen” teko korruptoidussa maailmassa vain vahvistaa korruptiota, ja jatkaa oman kuolemansa pelokasta etsimistä. Materialistiselle yhteiskunnalle hyvin sopivaan tapaan hänen on lopulta ostettava oma kuolemansa: hän pyytää narkomaaniystävältään muinaisten roomalaisten tapaista palvelusta ja sysää tälle rahatukun ja revolverin.

Bressonin ideoitten ja päähenkilöitten ehdottomuutta vastaa aina hänen tyylinsä ehdottomuus. Suoruutta ja totuudenjanoa yhtä hyvin kuin tuonpuoleisuutta säteilevät kuvat pakottavat katsojan näkemään enemmän ja tarkemmin, näkemään ja kuulemaan yksinkertaisten asioiden suuruuden ja rikkauden. Vähän ennen kuolemaansa Charles kuulee avoimesta ikkunasta ohimenevän Mozart-katkelman: nämä muutamat sydäntä raastavat sekunnit ilmaisevat hänen ja katsojan tunnetta siitä kaikesta mistä hän on luopumaisillaan. Tällä kertaa tunnemme mitä hän tarkoitti sanoessaan psykiatrille, ettei hän kestä ajatusta ettei voisi enää nähdä tai kuulla. Tällaisiin hetkiin Bresson onnistuu valamaan harvinaista elegistä totuutta. Vaikka rakkaus ei pelasta Charlesia niin kuin se vielä pelasti Pickpocketin päähenkilön ja vaikka Charles ei löydä armoa niin kuin Papin päiväkirjan nimihenkilö, hänen epäsentimentaalinen kuolemansa jää kertomaan elämästä ja sen mysteeristä.

– Richard Roudin (Film Comment, Sept-Oct 1977) ja muiden lähteiden mukaan ST. Tekijätietoa päivitti AA 9.1.2001.