PUNAINEN ERÄMAA (1964)

Vieraantuneisuuden ja värikuvauksen mestariteos kertoo Giulianasta, joka asuu pienessä teollisuuskaupungissa insinöörimiehensä ja pienen poikansa kanssa, samalla kun hänen otteensa todellisuudesta murenee ja hajoaa. Antonioni käyttää äärimmäisellä tarkkuudella ja tyylikkyydellä kuvasommittelua ja värejä kuvaamaan Giulianan psykologista rappeutumista ja teollisuusmiljöön painostavaa harmautta.

***

Kuumetta päättyi palavaan katulyhtyyn, valoon yössä. Se oli ilmeinen symboli, mutta minkä? Punainen erämaa alkaa kuvalla tulenlieskasta, jota teollisuuslaitoksen torni syöksee sisästään. Ehkä palaamme tässä edellisen elokuvan päätökseen kuvallisella tasolla. Ympäristö, ihmiset, tilanteet, ongelmat ovat vaihtuneet, mutta jäljellä loistaa tuli kenties viitaten toivoon, puhdistumisen mahdollisuuteen. Kuitenkin elokuvan lopussa Giuliana kertoo pojalleen, että liekki on keltainen, koska se sisältää myrkkyä ja että linnut ovat oppineet karttamaan sitä, eivätkä niin ollen lennä sen läpi ja kuole. Mitä tämä merkitsee? Onko siis uudistumisen mahdollisuus poissuljettu Antonionin ihmisiltä, täytyykö Giulianan joko jatkaa neuroottista elämäänsä tai sopeutua ympäröivään maailmaan, siitäkin huolimatta, että se olisi vastoin hänen persoonallisuutensa voimavaroja? Englantilainen kriitikko Robin Wood on antanut symbolin käytölle melko uskottavan selityksen. Hänen mukaansa Antonioni (huolimatta omista lausunnoistaan) on pessimisti, koska tämä ei todellakaan suo Giulianalle kuin sopeutumisen mahdollisuuden, sillä tulen välittäminen merkitsee elämistä ”henkisessä halvaustilassa”, sen hyväksyminen ”kuolemista”.

Ilmeisestikin Punainen erämaa merkitsee Antonionille toisenlaista elokuvaa, toisaalta niukempaa, toisaalta rikkaampaa. Varsinainen juoni on siitä karsittu, tapahtumat liikkuvat miltei tyystin emotionaalisella tasolla. Siitä puuttuvat Seikkailun ja Yön dramaattiset huipennukset sekä itsesyytösten katkerat aamunkoitot. Tarkasti ottaen Giuliana ei elokuvan kuluessa pääse itse asiassa yhtään eteenpäin ongelmissaan, mitä korostaa kertomuksen muoto: viimeiset kuvat ovat identtiset ensimmäisten kanssa. Ympäristö, henkilöt (Giuliana ja poika) ovat pysyneet samoina; Giuliana on vieläpä pukeutunut samalla tavalla sekä alussa että lopussa. Ympyrän kehä ei murru, kaikki jatkuu muuttumattomana sen sisällä. Yritykset integriteettiin, todelliseen henkiseen vapauteen pääsemiseksi näyttävät suljetuilta.

Edellistä vahvistaa myös elokuvan ainoa kohtaus, joka tapahtuu sumuisten laiturien, tehdasyhdyskunnan kalseitten värien ulkopuolella: Giulianan satu pojalleen. Vain unelmista, fantasioista löytyy tilaa auringolle, puhtaalle vedelle, aalloille, vaaleanpunaiselle hiekalle. Vain niissä saa katsoa merelle. Satujaksoon liittyvät myös mysteerit: tyhjä, aavemainen laiva sekä salaperäinen ääni. Jälkimmäinen kuullaan ensimmäisen kerran alkutekstien aikana yhdessä elektronimusiikin kanssa; siinä asettuvat rinnakkain vastakkaiset mahdollisuudet: moderni yhteiskunta ja luonnonläheinen, mysteereille avoin ympäristö. Ongelmat kohoavat siitä, ettei edellisen tapahtumakentässä ole sijaa jälkimmäiselle. Silloin on enää mahdollista vain sopeutuminen, luopuminen arvoituksista, tunteesta.

Antonionin yhteydessä on totuttu puhumaan kommunikaation, viestinnän vaikeuksista ikään kuin tämä teema kuuluisi hänen yksityisoikeuksiinsa. Tietysti Punainen erämaakin käsittelee sitä, myös Giuliananlta puuttuu syvempi yhteys muihin ihmisiin. Edes hänen miehensä ei ymmärrä häntä. Vain Corrado, jonka suhtautuminen Giulianaan on alusta lähtien tarkkaavaista ja kiinnostunutta, pysyy tilanteen tasalla, mutta hänenkin toimintansa motivaatio on hämärä. Ehkä hänen valppautensa pyrkimyksenä on saavuttaa yliote kustakin tapahtumasta, jotta hän pystyisi käyttämään sitä hyväkseen. Siksi hän Giulianan tilapäisen voimakkaan neuroottisen kohtauksen aikana käy oitis asiaan. Mutta toisaalta Corrado paljastaa itsestään samanlaisen epävarmuuden ja emotionaalisen rauhattomuuden kuin Giuliana. Hän ei pysty asettumaan paikoilleen ja välttäen valintaa, siirtyy kaupungista toiseen. Hänen aikomuksenaan on lähteä Etelä-Amerikkaan ja perustaa sinne teollinen yhdyskunta, ja ehkä tämänkin pohjalla piilee halu väistää ratkaisemattomia ongelmia. Loppujen lopuksi hän omassa käytöksessään havainnollistaa Giulianan tilaa enemmän kuin kukaan muu elokuvan henkilöistä; itse asiassa ei liene täysin harhaanjohtavaa nähdä hänessä yhteiskuntaan sopeutunut sivullinen, siis juuri se, mitä Giuliana ajaa takaa.

– Tarmo Malmberg (1966)