LIEKEHTIVÄ KAIPUU (1946)

Roberto Rossellinin viimeinen tuotanto ennen Avointa kaupunkia oli ollut Massimo Girottin tähdittämä prostituutiodraama, jonka kuvaukset olivat jääneet kesken syyskuussa 1943 fasistivallan sortumisen tyrehdytettyä rahahanat. Rooman vapauttamisen jälkeen Rossellinin näyttelijänä ja käsikirjoittajana toiminut Marcello Pagliero elvytti produktion ja ohjasi elokuvan loppuun.

***

Rossellini aloitti Liekehtivän kaipuun kuvaukset heinäkuussa 1943, mutta sodan aiheuttamien hankaluuksien vuoksi ne pian keskeytyivät. Marcello Pagliero (joka esittää insinööri Manfredia elokuvassa Rooma – avoin kaupunki) aloitti kuvaukset uudelleen ja saattoi elokuvan loppuun kolme vuotta myöhemmin. Heti ensi-illassaan Liekehtivä kaipuu törmäsi sensuurivaikeuksiin, joiden seurauksena se näyttäisi kokeneen lukuisia leikkauksia. Liikkeellä on erilaisia kopioita, joista yksikään ei vastanne tekijöiden tarkoituksia.

Vaikka Rossellini yksiselitteisesti kieltäytyy tunnustamasta Liekehtivää kaipuuta omakseen, se silti on kiinnostava hänen myöhemmän tuotantonsa valossa. Ensimmäistä kertaa Rossellinin elokuvan päähenkilö on kärsivä nainen: Paola on kotoisin maalta, hän on viettänyt makeaa elämää kaupungissa, mutta ystävän itsemurhan järkyttämänä ja toisen ystävän kosinnan hämmentämänä hän palaa kotikyläänsä joutuakseen sisarensa aviomiehen ja entisen rakastajansa lähentelyjen kohteeksi. Tässä ristipaineessa hän ajautuu itsemurhaan. Paolan yritys palata juurilleen osoittautuu mahdottomaksi: se paljastaa ympäristön kauhistavan ymmärtämyksen puutteen ja hänen täydellisen yksinäisyytensä, joka ennakoi jo vastaavia naiskohtaloita elokuvissa Rakkauden ihme, Stromboli ja Europa ’51. Paolan ratkaisu on yhtä lopullinen, traaginen ja syyttävä kuin pienen Edmundin itsemurha elokuvassa Saksa vuonna nolla.

Hetkittäin Liekehtivä kaipuu välittää miljöön ja toiminnan hämmästyttävän harmonian. Paola saapuu kylään samaan aikaan kuin ruumisvaunut kulkevat maisemassa; niiden silhuetti näkyy vielä taivaanrannalla, kun hän syleilee sisartaan. Tästä hetkestä alkaen paluu luontoon sisältää levottomuutta herättäviä ennakkoaavistuksia. Loppupuolella taas on kohtaus, jossa Paola lepäilee kotona ylellisessä aamutakissa, joka luo silmiinpistävän kontrastin ympäristön köyhyydelle. Näin pienet visuaaliset merkit riittävät osoittamaan miltei musikaalisella tavalla, miten ansa vähitellen sulkeutuu päähenkilön ympärille.

Kameran hellittämätön tuijotus Paolan kasvoihin paljastaa moneen otteeseen kriisin sisäisen kulun. Ensimmäisen kerran näin tapahtuu kohtauksessa, jossa Paola juoksee ystävänsä kylpyhuoneeseen ja näkee peilistä ikään kuin toisen ihmisen kasvot, ikään kuin hän ei enää pystyisi uskomaan edes oman peilikuvansa totuuteen. Eräässä vaiheessa kamera seuraa sisarusten keskustelua yhtenä pitkänä kamera-ajona, joka on kuin suoraan Rossellinin myöhemmästä tuotannosta. Lopussa kamera kiinnittyy hellästi Paolan kasvoihin: traaginen päätös on luettavissa hänen ilmeestään.

Parhaimmillaan Liekehtivässä kaipuussa on kysymys introspektiosta ulkoisten merkkien kautta, samalla kun kamera havainnoi ihmisten käytöstä mahdollisimman objektiivisesti, manipuloimatta ajan ja paikan perustavaa realismia. Epätasaisenakin, epätäydellisinä kopioinakin Liekehtivä kaipuu ansaitsee asianmukaista huomiota, koska se on viimeinen elokuva, jossa Rossellini tarkastelee sotaa fasismin puolelta ja koska se antaa varsin epätavallisen ja epäsovinnaisen näkökulman siihen moraaliseen kaaokseen, joka valtasi Italian fasismin vallan viimeisinä päivinä.

–  Jose Luis Guarnerin (Roberto Rossellini, 1970) mukaan