TRI OUTOLEMPI, ELI: KUINKA LAKKASIN OLEMASTA HUOLISSANI JA OPIN RAKASTAMAAN POMMIA (1964)

Stanley Kubrickin hersyvässä satiirissa Sterling Haydenin esittämä seonnut amerikkalaiskenraali käynnistää ydinsodan Neuvostoliittoa vastaan. Elokuvan tapa käsitellä kylmän sodan aikaisia pelkoja mustan huumorin keinoin oli aikaansa edellä. Ilmiömäinen Peter Sellers pääsee revittelemään hillittömässä triplaroolissa.

***

Tri Outolempi on Stanley Kubrickin macchiavellimäisin teos, joka onnistuu vaikeassa tehtävässään olla samalla kertaa estottoman hauska ja painajaismaisen kauhistava. Vaikka lopussa pääsee vallalle täysi farssi, on vakava pohja laskettu niin lujaksi, että ote ei hölly. Loppuun tultaessa katsoja on oivaltanut, että jokainen on hullu. Kauhuvision ydin on juuri sen hulluuden valtavuudessa, joka voi piiliä näennäisen tyynen, pätevän ja järkevän ulkokuoren alla. Esimerkiksi kenraali Turgidson reagoi presidentin valituksiin loukatulla arvokkuudella: ”Minusta ei ole reilua tuomita koko ohjelmaa yhden lipsahduksen vuoksi.” Henkilö toisensa jälkeen paljastaa jonkin lievän oikun, joka ennen pitkää paisuu kontrolloimattomaksi pakkomielteeksi, kunnes tuttu maailmamme on läpikäynyt täysin loogisen muodonmuutoksen Lewis Carrollin Ihmemaan painajaisversioksi. Tämän maailman luonnollinen asukas on Tri Outolempi itse, ilmeisen saksalaista syntyperää oleva atomiekspertti, eräänlainen myöhäsyntyinen tri Mabuse, jonka metallikäsi hypähtää automaattisesti Heil-tervehdykseen tai nykii sellaisille avainsanoille kuin ”teurastus” ja ”seksi”.

Kubrick onnistuu toteuttamaan tämän hämmentävän liukuman todellisesta epätodelliseen ja takaisin täydellisen mestarillisesti. Olemme vastatusten todellisuuden kanssa, josta tulee fantasian kanssa, josta niin helposti saattaa tulla todellisuutta. Tällaisen otteen herkkä tasapaino säilyy kuin ihmeen kautta myös näyttelijäsuorituksissa. Peter Sellersin kolmoisrooli olisi helposti voinut jäädä pelkäksi temppuiluksi, mutta hän pystyy vivahteikkaisiin tulkintoihin kaikissa osissaan.

Elokuva, joka säilyttää vakaumustensa rohkeuden katkeraan loppuun asti, on harvinaisuus sinänsä; vielä harvinaisempi on elokuva, joka seuraa tietään näin armottoman loogisesti. Kubrickilla on tarina niin hallinnassaan, että vaikka katsoja tietää väistämättömän lopputuloksen, hän ei voi arvata kuinka se tulee tapahtumaan. Jokainen episodi on paitsi uusi naula arkkuun, myös kauhistava näyttö siitä, miten voimapolitiikasta on tullut Frankensteinin hirviö, jonka yksi pieni erehdys voi päästää kontrollista. Ankara elokuva, joka saa yhtä lailla ajattelemaan, nauramaan ja itkemään ja jonka viimeinen kuva saa minkä tahansa muun pommielokuvan näyttämään lastenleikiltä: sienimäiset pilvet aution maapallon yllä, Vera Lynnin laulaessa ironisen lohdullisesti ”We’ll meet again… some sunny day”.

– Tom Milnen (Sight and Sound, Winter 1963 / 64) mukaan