Kahden epätoivoisen tunarin pankkiryöstöyritys kuumana elokuun iltapäivänä New Yorkin Brooklynissa eskaloituu pattitilanteeksi, jossa ei vältytä pankkivangeilta tai mediasirkukselta. Tositapahtumiin perustuva, Al Pacinon bravuureihin lukeutuva sävykäs rikosdraama oli yllätysmenetys ja yksi vuoden kassamagneeteista.

***

Hikinen iltapäivä perustuu 22.8.1972 sattuneeseen tositapaukseen, tragikoomiseen pankkiryöstöön, joka välittömästi sai suurta huomiota tiedotusvälineissä ja synnytti lehtiartikkeleita, romaanin ja viimein myös elokuvan. Sidney Lumetin ja Frank Piersonin elokuva lähti liikkeelle kohua hyväksikäyttävänä kevyenä parodiana otsikolla “Pojat pankissa” ja sellaisena se voitiin myydä tuottajille. Ennen kuvausvaihetta ja sen aikana käsikirjoitus koki kuitenkin ratkaisevia muutoksia ja Lumet ja Pierson saattoivat lopulta tuoda nähtäville yllättävän älykkään, hauskan ja ymmärtävän elokuvan.

Lumet on aina tehnyt parhaat teoksensa aidoilla tapahtumapaikoilla New Yorkissa: hän näyttää aina heräävän eloon tässä kaupungissa ja hänen puoli tusinaa New York -elokuvaansa kuuluvat lajinsa parhaimmistoon viimeisten 15 vuoden aikana. Ymmärtämyksessään siitä tavasta, jolla ihmiset puhuvat, toimivat ja ajattelevat Hikinen iltapäivä on ällistyttävä: varsinainen sosiologinen tietopankki. Elokuvassa tuntuvat todella ne hienosyiset, ei-verbaaliset ihmisten välisen viestinnän muodot, jotka niin kiehtovat nykyajan antropologeja. Lahjakkaista näyttelijöistä Lumet saa irti enemmän kuin juuri kukaan nykyinen ohjaaja: vaikutusta on vaikea ilmaista, mutta se tuntuu selvästi valkokankaalla näyttelijätyön kautta.

Kysymys on toki enemmästä kuin näistä yksinkertaisista iloista. Frank Piersonin käsikirjoitus kuvaa mielentilaa ja politiikan tilaa, joka sointuu täsmälleen oikealta elokuvan aikaan ja paikkaan nähden. Hitaasti, mutta varmasti katsojan huomio käännetään Sonnyn ja Salin keskusdraamasta kahteen heitä ympäröivään ryhmään: panttivankeihin pankin sisällä ja ulkopuolelle kerääntyvään yleisöön. Pankin sisällä tapahtuvat kohtaukset osoittavat huomattavaa “uhripsykologian” tuntemusta, tajuaa miten uhrit käyttäytyvät tällaisessa tilanteessa. Sitä mukaa, kun he oppivat tuntemaan hermostuneen pojan, joka on katkaissut heidän jokapäiväisen rutiininsa, he ovat taipuvaisia samaistumaan häneen ja näkemään asiat hänen näkökulmastaan. He alkavat oivaltaa, että ulkopuolella toimivan poliisin ja FBI:n tärkein tavoite ei ole panttivankien hengen varjeleminen, vaan yhteiskunnallisen järjestyksen ihanteen säilyttäminen. Ulkopuolella Lumet onnistuu vangitsemaan paitsi juhlan tunnelman (kyseessähän on tapaus “tapaus” yhtäkaikki) myös pinnan alla kytevän poliittisen tyytymättömyyden.

– James Monaco (Sight and Sound, Winter 1975/76)