IHANA ELÄMÄ (1960)

La dolce vita/Det ljuva livet
Ohjaaja
Federico Fellini
Henkilöt
Marcello Mastroianni, Anita Ekberg, Anouk Aimée, Yvonne Furneaux, Alain Cuny
Maa
Italia/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K16
Kesto
176 min
Teemat
Kopiotieto
DCP

Marcello Mastroianni on toimittaja, joka vaeltaa Rooman yössä bileistä toiseen, yöstä toiseen ja ennen kaikkea naisesta toiseen. Anita Ekbergin kylpy Trevin suihkulähteessä ikuistui aikakirjoihin. Fellinin elokuva nostatti Italiassa skandaalin, mutta avasi samalla uuden modernin aikakauden italialaisessa elokuvassa.

***

”Vanha boheeminen elämäntapa on kuollut”, sanoi Fellini kuvaillessaan Ihanaa elämää. ”Ennen oli eräänlainen puolitaiteellinen yhteisö, joka eli elämäänsä päivästä päivään, tuntematta huolta huomisesta. Mutta nykyajan boheemit ovat sekalainen joukko lehtimiehiä, valokuvaajia ja kahvilassa istujia, jotka pörräävät ympäriinsä autoillaan. Se on kokonaan toinen maailma.” Ihana elämä on yritys kuvata ja eritellä tätä uutta maailmaa Fellinin jäljittelemättömän persoonallisista lähtökohdista käsin. Juonta sovinnaisessa mielessä ei elokuvassa ole. Fellini vain ottaa sankarinsa (Marcello Mastroianni), joka sopivasti on juorupalstan pitäjä, ja sukeltaa hänen kanssaan uuden boheemielämän pyörteisiin. Kuvaamalla Marcelloa työssään Fellini pystyy antamaan panoraaman niistä jotka viettävät ”makeaa ja helppoa elämää”.

 Fellini on aina osannut loihtia visuaalisen mielikuvituksensa näyt vaikuttaviksi, muistettaviksi kuviksi eikä tämä kyky ole missään selvemmin näkyvissä kuin alkujaksossa, joka näyttää Kristus-patsaan liitelevän helikopterin perässä yli Pietarinkirkon. Ihanaa elämää on luonnehdittu runoelmaksi, joka kehkeytyy apokalyptiseksi freskoksi seitsemästä painajaismaisesta yöstä ja seitsemästä selvänäköisestä aamunkoitosta. Sitä on verrattu T.S. Eliotin ”Autioon maahan”, klassiseen nykyihmisen ja -yhteiskunnan tyhjyyden ja epätoivon kuvaukseen. Ja välillä Fellinin elokuvaa katsoessa tuntuu kuin seuraisi nykyajan Defoeta työssään, tuomitsemassa yhteiskuntaa, joka on menettänyt tapansa, suuntansa, toivonsa ja uskonsa. Groteskeimmillaan sijoiltaan mennyt maailma näyttäytyy orgiakohtauksessa, mutta vielä merkittävämpiä kenties tässä hajoamisen draamassa ovat kohtaukset lapsista, jotka väittävät nähneensä Neitsyt Marian – tässä nykyaikaisen hyväksikäytön tunnottomat ja kyyniset menetelmät näkyvä parhaimmillaan. Tehokkaasti on myös tavoitettu se saturnalian atmosfääri, joka ympäröi pakanallisen jumalattaren nykyaikaista vastinetta, Anita Ekbergin tulkitsemaa filmitähteä. Kriittinen katse ei myöskään vältä itse sensaatiotoimittajaa ja alati hänen vanavedessään parveilevia valokuvaajia, näitä levottomia hahmoja ja näpsähteleviä kameroita, jotka demonisella tavalla haistavat kuoleman ja murhenäytelmän jo kaukaa – julkisuuden jättiläismäinen tuijottava silmä on kääntynyt kohti tyhjyyttä ja menettänyt arvonsa.

 Mitä sitten on Ihana elämä? Elokuva tavallisista ihmisistä, ajastamme, menetetyistä illuusioista, yksinäisyydestä ja elämän tavoittamattomasta ihanuudesta. Fellinin näkemys ihmisen yksinäisyydestä on tässä elokuvassa kenties selvemmin näkyvissä kuin muissa. Erään muunnelman aiheesta tarjoaa Marcellon ystävä Steiner, jota Fellini on luonnehtinut ”goottilaiseksi hahmoksi”. Ajan armottomasta kiihkosta huolimatta hän pyrkii luomaan itselleen valoisan ja rauhallisen maailman, joka koostuu kirjoista, musiikista, perheonnesta ja läheisestä kosketuksesta luontoon. Steiner tavoittelee harmoniaa, hän on tietoinen ympärillään olevista kauneusarvoista, mutta samalla hän on tuskallisen tietoinen uhkaavista vaaroista. Hänen näkemyksensä elämän kauneudesta on syvästi rehellinen, mutta abstrakti. Häneltä puuttuu voimaa taistella, hänen yksinäisyytensä on liian suuri ja hän on aseeton pelätessään menettävänsä sen, mitä on luonut: hän murhaa lapsensa ja tekee itsemurhan. Jos elämän ihanuus on Steinerille tietoisen luomisen hedelmä, nuorelle Paololle se on lapsellisen elämännautinnon ja viattomuuden symboli, jotakin yksinkertaista ja itsestään selvää. Ihminen on menettänyt viattomuuden eikä voi enää saavuttaa sitä niin kuin Marcello ei rannalla tunnista Paoloa, eikä käsitä, mitä tämä sanoo ja voi vain vastata: ”En ymmärrä”.

 – Eric Rhodon (1960), Henry G. Gröndahlin (1960) ja muiden lähteiden mukaan.

 

Yhteistyössä: