Norman Jewisonin Oscar-voittaja on lämminhenkinen romanttinen komedia, jossa italialaisamerikkalainen leski Loretta päätyy sovittelemaan kihlattunsa ja tämän veljen välirikkoa. Täysikuu saa kuitenkin kaikki janoamaan rakkautta ja käyttäytymään arvaamattomasti, joten Loretta rakastuukin veljeen. Viihdyttävä perhekomedia intohimoisen rakkauden yllättävyydestä ja sukukiemuroista hurmaa varmasti.

***

1980-luvun puolivälissä saattoi vaikuttaa siltä, että ohjaaja Norman Jewison (1926–2024) olisi jo nähnyt parhaat päivänsä. Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night, 1967) ja Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof, 1971) olivat saaneet parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuudet, mutta vuonna 1985 Jewisonilla oli vaikeuksia löytää rahoitusta sovitukselleen H. G. Wellsin novellista The Man Who Could Work Miracles (1898). 60 vuoden ikää hätyyttelevä Jewison iski tuolloin silmänsä monen tuottajan pöydillä kiertäneeseen John Patrick Shanleyn käsikirjoitukseen ”The Bride and the Wolf”. Harva oli nähnyt potentiaalia kömpelösti otsikoidussa ja puheliaassa romanttisessa komediassa, mutta Jewison piti tekstin perhekuvauksesta, inhimillisyydestä ja oopperamaisuudesta. Lopputuloksena syntyi Jewisonin myöhäisuran menestynein elokuva Kuuhullut (Moonstruck, 1987), joka sai myös parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, viimeistä kertaa ohjaajan uralla.

Tarinan päähenkilö on New Yorkissa vanhempiensa luona asuva, hautaustoimiston kirjanpitäjänä työskentelevä, 37-vuotias italianamerikkalainen Loretta (Cher), joka vastaa myöntyvästi miesystävänsä kosintaan, ei niinkään rakkaudesta vaan väsymyksestä. Kun sulhon pitää pian lähteä tapaamaan kuolemansairasta äitiään Palermoon, hänen etääntyneen Ronny-veljensä (Nicolas Cage) kutsuminen häihin jää Lorettan vastuulle. Asiat mutkistuvat, kun leipomon kellarin uunien hehkusta löytyvä Ronny vetoaa Lorettaan. Elämänmeno ei ole täydellistä Lorettan vanhemmillakaan, mutta vaikka kuolemakin muistuttaa läsnäolostaan, sama ihmeellinen kuu loistaa kaikkien ikkunoista.

Kuuhullut -elokuvan vahvuutena on pidetty sen omaleimaista sävyä. Roger Ebertille teoksen vaikeasti kuvailtavissa sävyssä piilee ”taianomaisuutta” ja ”katkeransuloista kaipuuta”. Pauline Kael puolestaan aistii sävyssä ironiaa. ”Kuuhullut ei ole sydämellinen”, Kael kirjoittaa, ”vaan rehellisesti väkinäinen – sen pilkka on päästään pyörällä oleva kunnianosoitus suuren intohimon kaipuullemme”. Pilkka ei kuitenkaan Kaelin sanoin ”tuhoa liiallista romantiikkaa” vaan ”tehostaa sitä”. Omaelämäkerrassaan Jewisonkin kirjoittaa, kuinka heti elokuvan alussa ”Dean Martinin ’That’s Amore’ virittää sävyn elokuvalle, joka on sekä häpeämättömän romanttinen että riemukkaasti itseään pilkkaava”.

Elokuvatutkija Marcia Citron pitää teoksen ”dualistista sävyä oopperamaisena”. Elokuvan dvd-julkaisun kommenttiraidalla Jewison on itsekin todennut halunneensa ”elokuvan tuntuvan oopperalta” ja kertoneensa näyttelijöilleen, että kaikki elokuvassa on ”vähän liioiteltua”. Teoksessa onkin tärkeä oopperamotiivi. Avainkohtauksessa oopperahullu Ronny vie taidemuotoa tuntemattoman Lorettan katsomaan Giacomo Puccinin La bohéme -oopperaa (1896), jonka musiikkia kuullaan myös läpi elokuvan. Kokemus herättää Lorettassa jotakin uutta. Illan jälkeisenä aamuna hurmioitunut Loretta tepastelee brooklyniläisellä kadulla Puccinin sävelten siivittämänä. Kohtauksen välittämä ylitsevuotava ihastuksen tunne läpäisee koko elokuvan kuin kuutamo. Kuuhullut onkin Ira Wellsin sanoin ”humaltunut elämästä”. Sitä tunnetta kenties myös Jewison tavoitteli uransa suvantovaiheessa.

Lähteitä: Citron, M. J.: When Opera Meets Film (Cambridge UP, 2010); Ebert, R.: ”Moonstruck” (Chicago Sun-Times, 15.1.1988); Jewison, N.: This Terrible Business Has Been Good to Me: An Autobiography (Thomas Dunne Books, 2004); Kael, P.: Hooked: Film Writings 1985-1988 (Marion Boyars, 1990); Wells, I.: “The Making of Moonstruck” (The Walrus, July/August 2021)

– Ilpo Hirvonen 21.6.2024