EEMELI JA POSSURESSU (1973)
Emil och griseknoen 
Eemeli tekee hulluja ostoksia huutokaupassa, pelastaa porsaan ja keksii tapoja, joilla Liinan kipeä poskihammas saataisiin vedettyä irti. Ja sitten oli vielä kerta, “jolloin hän käyttäytyi niin kauheasti että siitä tuskin voi puhuakaan”. Mehevä tilannekomiikka yhdistyy Kissankulman maalaisidylliin elokuvassa, jonka Lindgren käsikirjoitti Eläköön Eemeli -kirjansa pohjalta.
***
Vaahteramäen Eemelin metkut oli Eemeli-sarjan kolmas ja viimeinen elokuva. Astrid Lindgren (1907–2002) rakensi käsikirjoituksensa lähinnä teoksesta Eläköön Eemeli (Än lever Emil i Lönneberga, 1970), joka kenties on Eemeli-kirjoista antoisin: Lindgrenin kertojanilo kukkii joka sivulla ja myös elokuvasovituksessa on tallella suurin osa kirjan mehevää tilannekomiikkaa.
Eemelin uudet seikkailut käynnistyvät hänen hulluilla ja onnistuneilla ostoksillaan huutokaupassa. Sitten kerrotaan emakosta ja pikkuporsaasta, jonka Eemeli pelastaa henkiin, hänen kolmesta urheasta yrityksestään vetää irti Liinan kipeä poskihammas, ja siitä kepposesta, “jolloin hän käyttäytyi niin kauheasti että siitä tuskin voi puhuakaan”. Se oli päivä, jolloin porsas, kana ja kukko sekä Eemeli itse söivät äidin käyneitä kirsikoita ja tulivat vallan humalaan, niin että apuun tarvittiin peräti raittiusseuraa.
Nimensä mukaisesti elokuva rakentuu episodimaisesti, lyyristen luonto- ja eläinkuvien saattelemana Eemelin alituisille kepposille. Jo heti alussa voi valistunut katsoja kuitenkin päätellä, että Eemeli on kunnon poika, kekseliäs ja yritteliäs – aikuiset vain ovat tyhmiä, kaavoihinsa kangistuneita vanhanaikaisia niuhottajia. Joka tapauksessa Jan Ohlsson ja Allan Edwall näyttelevät tällä kertaa yhteen hienosti, paremmin kuin aikaisemmissa elokuvissa ja myös isä näyttää tällä kertaa alkavan ymmärtää nokkelaa poikaansa, jopa ihailla häntä. Kohtaus, jossa Eemeli onnistuu ylipuhumaan isänsä leikkimään hetken kanssaan, on varsin ihmeellinen.
Elokuvan ansioita ei kuitenkaan ole syytä etsiä psykologisen ihmiskuvauksen alueelta, sillä kestävimmillään Vaahteramäen Eemelin metkut on yksinkertaisessa, maanläheisessä huumorissaan ja usein sketsimäisessä tilannekomiikassaan, tavassaan välittää vuosisadanvaihteen smoolantilainen idylli, tuntu ikuisesta kesästä, elämänmuodosta jossa kaikilla on oma paikkansa ja vakiintuneet työnsä, ja tietysti myös hierarkiansa ja ideologiansa. Joka tapauksessa tarjolla on kuva agraarisesta kulttuurista, joka elää sopusoinnussa ympäristön, eläinten ja luonnon kanssa. Se on nostalgiaa aikuisille katsojille ja hyödyllinen historian oppitunti nuoremmille.
– Svensk Filmografin 1970-79 (1989) ja muiden lähteiden mukaan