MAAILMAN NAISET (1963)

Mondo Canen feminiininen täydennys jatkaa keskiluokan ja kolmannen maailman piikikkäitä rinnastuksia. Riz Ortolanin soinnut ja suomenkielisen kertojan Carl-Erik Creutzin sarkastiset äänenpainot osuvat kohdilleen manipulatiivisen täydellisesti, mutta asenne lipsuu paikoin patakonservatiiviseksi. Kun italo-ohjaajien uteliaisuus kohtaa Berliinin klubien ristiinpukeutujat, kaikki osapuolet tuntuvat muuttuvan merkillisiksi karikatyyreiksi.

***

Kolmen ohjaajan yhteistyönä syntynyt dokumenttielokuva Mondo cane (1962) nähdään usein ensisijaisesti Gualtiero Jacopettin (1920-2012) hengentuotteena, mihin on ainakin kolme syytä. Jacopetti loi leikkauspöydässä elokuvan rakenteen ja rytmin sekä kirjoitti elokuvan asenteen virittäneen selostustekstin täynnä karun humoristisia pikatulkintoja maailman ilmiöistä. Lisäksi Jacopetti oli värikkäänä julkisuuden henkilönä näkyvämpi hahmo kuin elokuvan muut ohjaajat Paolo Cavara ja Franco Prosperi.

Elokuvan neljäs keskeinen tekijä oli tuottaja-kustantaja Angelo Rizzoli. Hän patisti ohjaajakolmikon tekemään lisää räväkkää dokumenttiviihdettä huomattuaan uuden konseptin menekin ja sen, että Jacopettilla ja kumppaneilla oli käsissään runsaasti käyttämätöntä materiaalia Cineriz-yhtiön laskuun tapahtuneilta kuvausmatkoilta maailmalla.

Yhdeksän kuukautta Mondo canen jälkeen Jacopettilta, Cavaralta ja Prosperilta valmistunut Maailman naiset (La donna nel mondo) on nimetty presidenttien haastattelijana tunnetun tähtitoimittaja Oriana Fallacin (1929-2006) artikkelisarjan mukaan. Jutut ilmestyivät Angelo Rizzolin kustantamassa L’Europeo-lehdessä. Fallaci ja Rizzoli halusivat rakentaa artikkelien ympärille elokuvan yhteistyönä Jacopettin kanssa mutta huomasivat pian, että rohkeiden journalistien egot eivät mahtuneet samaan projektiin: ensimmäinen neuvottelu Rizzolin huvijahdilla Cannesin edustalla päättyi siihen, että Jacopetti yritti heittää Fallacin yli laidan.

”Maailman naiset kuuluu tavallaan pakosta tehtyihin elokuviin. Se on asiallinen elokuva. En rakasta sitä samalla lailla kuin Mondo Canea, mutta tein sen työlleni omistautuneena”, Jacopetti muisteli ainoan fiktio-ohjauksensa Mondo Candidon dvd-julkaisuun (Camera Obscura) sisältyvässä dokumentissa Around the World in 15 Years.

Ohjaajiensa läpimurtoteoksen tavoin Maailman naiset on maasta ja tilanteesta toiseen leikkaava tutkielma, jonka kantava idea on ihmetys naisten keskinäisestä erilaisuudesta eri kulttuurien, ammattien tai seksuaalisten taipumusten edustajina. Ruotsalainen naispappi, Israelin naissotilaat, Hampurin punaisten lyhtyjen alueen ilotytöt ja Sardinian ammattimaiset surijat kuuluvat valikkoon, joka tuntuu olevan laajenemaan päin. Sukupuoliroolien murros nousee keskeiseksi teemaksi, vaikka se ei ollut 1960-luvun alun länsimaissa kuin alkutekijöissään. Aiheen käsittely on tehty korostuneen miehisestä näkökulmasta, jossa tirkistely ja hämmästys sekoittuvat juonikkaasti tirkistelyn ja hämmästelyn parodiaan.

Monissa jaksoissa studiomaisen kirkas valaistus ja jyrkät kuvakulman vaihdokset osoittavat, että emme katso mitään cinéma véritéä vaan puolitotuuksia pursuavaa näytöstä, joka haluaa tulla otetuksi totena ja tarjoaa niin hersyviä anekdootteja ja yksityiskohtia, että katsoja ei tunne itseään viihdemielessä huijatuksi, vaikka kaikki olisi keksittyä. Melkein samanaikaisesti Maailman naisten kanssa valmistunut Mondo cane 2 jatkoi samalla usko tai älä -linjalla, joka vakiintui ”mondoelokuvien” tuottamisen ja kuluttamisen erottamattomaksi osaksi, koska se kelpasi myös useimmille Jacopettin matkijoille. Maailman naiset erottuu kopioiden massasta korkeampien tuotantoarvojen sekä Jacopettin alusta asti mukaansatempaavan tila- ja rytmitajun ansiosta.

– Lauri Lehtinen 18.1.2014