DON’T LOOK NOW – KAUHUNKIERRE (1973)

Don't Look Now - kauhunkierre
Ohjaaja
Nicolas Roeg
Henkilöt
Julie Christie, Donald Sutherland
Maa
Iso-Britannia/Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
108 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Daphne du Maurierin novellista * musiikki Pino Donaggio
Ikäraja

Esoteria kohtaa realismin brittiläis-italialaisessa Daphne du Maurierin filmatisoinnissa. Hukkuneen lapsen muisto, murhasarja talvisessa Venetsiassa ja metafyysiset yhteydet kuuluvat Nicolas Roegin pelottavaan ja herkkään kudelmaan. Popsäveltäjänä tunnetun venetsialaisen Pino Donaggion soundtrack- debyytti oli huippusuoritus, joka avasi ovet Hollywoodiin.

***

Ennen ohjaajanuraansa Nicolas Roeg tunnettiin taitavana kuvaajana, jonka palvelukset kelpasivat mm. Truffaut’lle (Fahrenheit, 1966) ja Lesterille (Petulia, 1968). Hänen ensimmäisille omille elokuvilleen Performance (1968) ja Walkabout (1970) oli jo tunnusomaista levottomuutta herättävä kauneus, unimainen tuntu sijoiltaan menneestä maailmasta ja ennen kaikkea luottamus visuaaliseen keinovarastoon tarinan rakentamisessa ja kerronnassa. Myös Kauhunkierteessä, Roegin kolmannessa ja kenties parhaassa elokuvassa, teho syntyy paljolti kuvista, jotka kantavat eräänlaisilta tuijottavaa, määrittelemätöntä uhkaa ja pesiytyvät mielikuvituksen johonkin pimeään kolkkaan. Ne ovat välittömiä, mutteivät aivan todellisia, niin kuin Pinerin kieli ja jokin Bergmanin kohtaus.

Kauhunkierre kertoo englantilaisesta avioparista, joka menetettyään pikku tyttärensä hukkumisonnettomuudessa, joutuu outojen koettelemusten uhriksi Venetsiassa, missä mies työskentelee kirkkojen entisöijänä. Telepaattiset välähdykset näyttelevät pääosaa siinä painostavien enteiden verkossa, joka vähitellen kietoutuu päähenkilöiden ympärille, kunnes todellisuus ja näyt pelottavasti tavoittavat toisensa. Tämän elokuvan Venetsia ei ole mikään romanttinen turistikohde, vaan pakottavalla tavalla kylmä kiirastuli, labyrintti täynnä mykkää uhkaa. Kuten muuan elokuvan henkilöistä luonnehtii, se on ”kuin hyytelöä päivällisillä, joilla kaikki vieraat ovat kuolleita.”

Tutustuminen Daphne du Maurierin novelliin saa katsojan arvostamaan entistä enemmän Roegin ja käsikirjoittajien suoritusta. Elokuvalle ja novellille ovat yhteistä juonen tietyt perusainekset ja julman yllättävä loppu. Kun novelli on etäinen ja miltei pinnallinen, Roeg ja hänen työtoverinsa ovat rakentaneet havaitsemisen ja todellisuuden tasoista monisyisen ja tiheän spekulatiivisen verkon. Donald Sutherlandin ja Julie Christien upeiden näyttelijäsuoritusten ansiosta elokuvassa on runsain mitoin sitä, mitä useimmilta muilta lajin edustajilta puuttuu: psykologista totuutta ja vakuuttavaa emotionaalista väriä. Pino D’Onnagion hienon musiikkitaustan tuella Roeg luo maailman, jossa kaikki näyttää vaikuttavan kaikkeen ja kimpoavan takaisin. Kokonaisuus rakentuu sarjasta keskinäisessä suhteessa olevia visuaalisia metaforia – jää murtuu pyörän alla, tiili murskaantuu kengän alla.

Jännityksen Roeg tihentää korostamalla samanaikaisuuden ideaa, esimerkiksi niin että ikkunan sulkeutuessa ovi pamahtaa auki. Roegin jokainen kuva on kuin laatta restauroitavan kirkon mosaiikissa. Jokainen pala sopii kokonaisuuteen ja muodostaa lopulta kuvan, joka on jo ennakoitu ja kenties ennalta kohtalon omaisesti määrätty.

– Jay Cocksin (Time 10.12.1973) ja muiden lähteiden mukaan