KAUKAINEN JYRINÄ (1973)

Ashani sanket/Åska i fjärran
Ohjaaja
Satyajit Ray
Henkilöt
Soumitra Chatterjee, Babita, Ramesh Mukherjee
Maa
Intia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
102 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
bengalinkielinen
Ikäraja

Etäisen suursodan kerrannaisvaikutukset iskevät bengalilaiskylään Satyajit Rayn elegisessä pohdinnassa globalisaatiosta ja kastijärjestelmästä. Aiheena on vuoden 1943 nälänhätä, joka tappoi yli 3 miljoonaa ihmistä; näkökulma on nuoren brahmiinipariskunnan, joka joutuu nöyrästi toteamaan maailman kasvaneen omaa käsityskykyään laajemmaksi.

***

Valo kimaltelee vedessä, jonka pinnassa ajelehtii jotain mikä näyttää kuolleelta kädeltä; sitten käsi alkaa raukeasti leikitellä veden väreillä kameran vetäytyessä hiljaa ja paljastaessa tytön, joka kylpee uneksivasti ja katsoo taivaalle juuri kun viiden hävittäjälentokoneen muodostelma lentää yli. ”Kuinka kaunista”, hän huudahtaa, ”kuin kurkien lento.” Tämä kuvajakso joka seuraa välittömästi Kaukaisen jyrinän alkutekstejä (joiden alla nähdään kuvia rauhallisesta luonnosta ja myrskytuulista joka pörhentää aaltoilevaa viljapeltoa) on Satyajit Rayn kompleksista, loihtivaa kuvakieltä parhaimmillaan. Jo ennen kun saamme tietää, että kyseessä on aika Singaporen kukistumisen jälkeen ja että toisen maailmansodan kaukainen jyrinä on pian tavoittava tämänkin syrjäisen Bengalin kylän kannoillaan hirveä ihmisen aiheuttama nälänhätä, tuo käsi kertoo kuolevaisuudesta.

”Viisi miljoonaa ihmistä kuoli nälkään Bengalissa, mikä on tultu tuntemaan vuoden 1943 ihmisen aiheuttamana nälänhätänä”, luemme viimeisestä syyttävästä tekstistä apokalyptisen vision jälkeen jossa sankari ja sankaritar joutuvat vastatusten luurankomaisten, nälkää näkevien ihmisten silhuettimaisen kulkueen kanssa. Tehokeino on omituinen sekoitus venäläistä agit-propia ja ekspressionismia, ja niin koskettava kuin se onkin, se ei aivan luontevasti istu siihen intiimiin hienovaraisuuteen jossa Ray on parhaiten kotonaan. Sitä valmistellakseen Ray on joutunut turvautumaan hieman melodraamaan, mikä ei olisi ollut lainkaan tarpeellista, sillä hän kertoo koko tarinan paljon hienovaraisemmin elokuvan loistavassa keskiosuudessa, jossa brahmiini-pariskunta herkullisen huumorin säestyksellä ajautuu tietoisuuteen todellisesta asemastaan ihmisinä, miten heidän näköpiirinsä laajenee samalla kun heidän etuoikeutensa murenevat heidän altaan.

Keskeinen hetki on ehkä se jossa keikaileva brahmiini, yksi noita tshehovilaisia hahmoja joita Soumira Chatterjee niin hyvin tulkitsee – hellyttävä sekoitus arvokkuutta ja absurdiutta – äkkiä oivaltaa ettei hän oikeastaan tiedä mitään, huolimatta opettajan, lääkärin ja papin asemastaan, kaikesta sanskriitin tuntemuksestaan ja kyvystään ällistyttää lukutaidotonta joukkoa sanomalehtiotsikoilla.

Hän on selittänyt sodan ”kuninkaamme taisteluksi japanilaisia ja saksalaisia vastaan” ja onnistunut sijoittamaan Singaporen jonnekin Intian eteläisiin osavaltioihin. Sitten muuan vanhus, kerjäläinen vaikkakin brahmiini, kertoo hänelle asian todellisen laidan ohimennen, ei vain strategisesti (missä sotaa käydään) vaan myös taloudellisesti (miksi riisiä on vähän ja miksi sen hinta nousee).

Tyypillistä kyllä Ray tässä välttää kaiken opettavaisuuden tekemällä vanhuksesta kurjan ruikuttajan joka määrätietoisesti pyrkii kahmimaan isänniltään kaiken minkä voi ja joka ansaitsee sympatiaa vain siksi että kärsii nälkää; yhtä tyypillinen on Rayn tapa ladata kohtaus merkittäväksi, ei korostamalla sen ideologista tärkeyttä vaan keskittymällä salaiseen, hyväksyvään hymyyn jolla vaimo (jälleen yksi noita Rayn maagisia sankarittaria) rohkaisee miestään kuuntelemaan ja sulattamaan oppitunnin.

Asian ydin ei näille kahdelle ihmiselle paljastu avoimen retoriikan kautta, vaan vasta sitten kun he joutuvat tekemisiin yhden läheisen uhrin, vaimon alempikastisen ystävättären kanssa, jota he brahmiineina eivät voi edes koskettaa naisen maatessa kuolleena heidän talonsa ulkopuolella. Intialaisin mittapuin miehen päätös haudata ruumis ja säästää se shakaaleilta on vallankumousta vastaava tabua uhmaava teko, jonka vaimo hyväksyy hiljaisella nyökkäyksellä. Heidän maailmassakaan kohtaus on kantavampi kuin loppukuvan ja -tekstin kaikki maailmanlaajuiset implikaatiot, ja sellaisena Ray onnistuu sen myös välittämään.

– Tom Milne (MFB May 1975)