KEIKKAKUSKI (1978)

The Driver/Gangsterkusken
Ohjaaja
Walter Hill
Henkilöt
Ryan O'Neal, Bruce Dern, Isabelle Adjani
Maa
Yhdysvallat/Iso-Britannia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
91 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
double bill -lippu (15 € / 12 € KAVIn klubikortilla)
Ikäraja

Kuukauden Double Bill -näytöksenä kaksi kylmäveristä autoelokuvaa, joiden katsomiseen vaaditaan turvavyöpakkoa. Walter Hillin mestariteos kertoo lahjakkaan pakokuskin (Ryan O’Neal) ja jääräpäisen poliisin kissa-hiiri-leikistä.

Nicolas Winding Refnin tyylikkäin elokuva Drive (2011) vie katsojan Hollywoodin autioille kaduille, missä roistojen keikkakuskina toimiva stuntmies (Ryan Gosling) valitsee väärän keikan kohtalokkain seurauksin. Molempien tehopelien tankkiin hitaasti valutettu neo noir -tunnelma leimahtaa koneistoissa räjähtäviksi toimintakohtauksiksi.

***

Hollywoodin suuren kaupallisen koneiston sisällä onnistuin jotenkin saamaan läpi juttuja, joista ei tulisi sovinnaisia tuotteita. En ota kantaa siihen, ovatko ne hyviä, huonoja vai samantekeviä.”

–Walter Hill

Walter Hillin (s. 1942) elokuvaura käynnistyi 1970-luvun alussa skenaristivaiheella, jonka huomattavin saavutus lienee Sam Peckinpahin Pakotien (The Getaway, 1972) käsikirjoitus.  Työn varsinainen tilaaja oli pääosanesittäjä Steve McQueen, joka ei ollut tyytyväinen Jim Thompsonin romaanistaan sovittamaan ensimmäiseen käsikirjoitusversioon.

Nyrkkeilydraama Haastajan (Hard Times, 1975) debyyttinään ohjannut Hill käsikirjoitti toisen kokoillan elokuvansa Keikkakuski (Driver, 1978) Steve McQueeniä ajatellen. Tähti jätti sen väliin, koska katsoi esiintyneensä jo kyllin monessa autokaahauselokuvassa. Peyton Place -sarjasta ja Love Story -elokuvasta (1970) tuttu Ryan O’Neal sai roolin alamaailman taitavimpana autonkuljettajana, joka kuskaa työkseen ryöstäjiä pakoon rikospaikalta ja kuittaa korkeat keikkapalkkiot.

Viileän rauhallisen ja vähäpuheisen keikkakuskin vastapeluri on Bruce Dernin esittämä kiivasluonteinen poliisietsivä, jonka pakkomielteeksi kehkeytyy taitavan pakenijan pidättäminen. Isabelle Adjanin näyttelemä arvoituksellinen uhkapeluri ei suostu ilmiantamaan keikkakuskia poliisille.

Keikkakuski on päähenkilöittensä kaltainen elokuva: vähäpuheinen ja salaisuutensa säilyttävä oodi ammattimaisuudelle. Se rakentaa ilmaisunsa karsimalla takaa-ajojen ja muiden suoritusten ympäriltä pois kaiken epäolennaisen informaation ja tilpehöörin. Ihmisten ja tapahtumapaikkojen nimiä ei ilmoiteta. Kuvaukset on suoritettu Los Angelesissa, mutta kaupungin tunnetut paikat ja tavalliset kansalaiset on pyritty rajaamaan pois hämäristä ja autioista näkymistä. Liikutaan varjotodellisuudessa, joka ikään kuin tietää olevansa elokuvaa eikä pohjimmiltaan taida ottaa itseään kovin vakavasti. ”Asiallisuuden” ja tyylin yhdistelmästä pidetään silti kiinni kuin kunnia-asiasta.

Elokuvaa innoittaneiden teosten listalta löytyy Edward Hopperin urbaaneja maalauksia, film noir -klassikoita ja ranskalaista elokuvaa uuden aallon tekijöistä Jean-Pierre Melvilleen (Ajojahti) ja Robert Bressoniin (Taskuvaras). Sattumaa tai ei, Aki ja Mika Kaurismäki ovat useasti ammentaneet vaikutteita samoista lähteistä kuin Hill. Veljesten elokuvista varsinkin varhainen yhteistyö Arvottomat (1982) on Keikkakuskia muistuttava eksistentialistinen gangsteriseikkailu, jonka pelkistettyjen kuvien takana on samantapainen sekoitus perinnetietoisuutta, ”ranskalaisuutta”, ironian ja romantiikan rajoilla leikittelevää älykköotetta ja haluttomuutta päättää, onko teos suunnattu elokuvahulluille vai suurelle yleisölle.

Tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refnin Hollywood-elokuva Drive (2011) mainitaan usein Keikkakuskin perillisenä, ja yhtymäkohtia tuntuu löytyvän nimessä, juonenkäänteissä, kauniskasvoisen sankarihahmon näennäisessä rauhallisuudessa sekä hypnoottisessa yleistunnelmassa. Osa samankaltaisuuksista voi olla sattumaa, mutta Refn on myöntänyt katsoneensa Hillin elokuvan osana projektiin valmistautumista.

– Lauri Lehtinen 18.2.2015