KWAI-JOEN SILTA (1957)

Toisen maailmansodan Burmaan sijoittuvassa draamassa joukko sotavankeja saa tehtäväkseen rakentaa sillan Kwai-joen ylle. Kidutusta ja pitkällisiä neuvotteluja uhmaten joukkojen johtaja kieltäytyy vedoten Geneven sopimukseen. Leanin “eeppisen kauden” aloituselokuva on älykäs vuoropuhelu psykologisen jännitysnäytelmän ja toiminnallisen sotaelokuvan välillä.

***

Eversti Nicholsonissa meillä on perikuvallinen Leanin päähenkilö: fanaatikko joka yrittää pakottaa oman taipumattoman kohtalon tajunsa maailmaan ympärillään. Raudan rohkeana ja jäykkänäköisenä hän kieltäytyy hyväksymästä ihmisen rajoituksia, omiaan tai kenenkään toisen. T.E. Lawrence ja Pasha Antinov ovat jatkavia Nicholsonin muotissa; Ridgefield (Avaruuksien aaveessa) oli edeltänyt häntä. Aluksi Nicholson näyttää pelkästään hammasta purevan brittisoturin ruumiillistumalta, ihailtavalta – joskin hieman naurettavalta – stereotyypiltä, joka palautuu kapteeni ”D:hen” elokuvassa Meri on kohtalomme. Lean rakentaa elokuvan ensimmäisen kolmanneksen siihen riemastuttavaan hetkeen, jolloin Nicholson saa voiton Saitosta. Lean käyttää loistokkaalla tavalla salakavalasti innostavaa ”Eversti Bogeyn marssia”, jota brittiläiset sotavangit uhmakkaasti viheltävät, ja tämä myötävaikuttaa suuresti siihen, että katsojat pääsevät tunneosallisiksi Nicholsonin rohkeuteen ja sitkeyteen. Mutta yhtäkkiä ihailumme kääntyy tyrmistykseksi: seurauksille sokeana Nicholson ryhtyy rakentamaan japanilaisille heidän siltaansa ja siten toteennäyttämään brittikurin ja tietotaidon ylemmyyden. Sankarista on tullut mielipuoli. Tästä hetkestä eteenpäin Shearsin asenne alkaa näyttää ei vain järkevämmältä vaan myös moraalisesti paremmalta. Mutta suhtautumistamme Nicholsoniin vielä mutkistavat sekä tietyt käsikirjoituksen humanisoivat yksityiskohdat että varsinkin Alec Guinnessin suorituksen hienovarainen älykkyys. Niin hyvin Guinness tosiaan täydentää Nicholsonin luonteenpiirteet, että joudumme kaiken aikaa heilahtelemaan ihailun ja ärtymyksen välillä.

Kwai-joen silta asettaa rinnakkain vaihtelevia näkökulmia, pelaa henkilöitä ja tilanteita toisiaan vasten, ehdottaa yhtäläisyyksiä siinä missä odottaisi eroavaisuuksia. Elokuvan rakenne ja leikkauksen strategia heijastavat tätä samoin kuin yksilöllisten Cinemascope-kuvien sommittelu. Itse asiassa, nimenomaisen ulkoisen näkökulman puuttuminen jo sinänsä merkitsee henkilöiden ja toimintojen arvostelua tai tuomiota. Alkutekstijakso ilmoittaa ja ennustaa sitä ironisen etäisyyden sävyä, jota Lean on ylläpitävä läpi koko elokuvan. Avauskuva osoittaa haukan kiertelemässä taivaalla lyyrisessä lähiotoksessa; Lean leikkaa kaukokuvaan vuorista linnun (oletetusta) näkökulmasta; kolmannessa otoksessa kamera laskee nostokurjella puiden tasolta, läpi viidakon aluskasvullisuuden, paljastaakseen rivin puuristejä rautatiekiskojen vieressä. Näiden avauskuvien suggestiivinen rakenne tulee määrittämään kaikkea mitä jatkossa koemme, oli se sitten sankaruutta tai mielettömyyttä.

– Michael A. Andereggin kirjasta David Lean (1984) valikoiden suomentaa yrittänyt Matti Salo (1986), tekijätietoa päivitti AA 24.5.2007