RIFIFI (1955)

Keskeisen rikoskynäilijän Auguste Le Bretonin kirjaan perustuvassa elokuvassa katsoja saa pidättää henkeään, kun rikollisjoukko suorittaa murtovarkauden balettitanssijan sulokkuudella ja ammattimaisella rutiinilla. Elokuva oli Hollywoodissa kommunismikytköstensä vuoksi mustalle listalle joutuneen Dassinin ensimmäinen Ranskassa tuotettu elokuva.

***

Kovaksikeitetty trilleri oli Juels Dassinin erikoisala jo hänen uransa parhaana kautena eli 40-luvun lopun Yhdysvalloissa (Alaston kaupunki, 1948; Suurkaupungin laki, 1950). McCarthyn ja ”mustan listan” uhrina hän joutui lähtemään kotimaastaan, ja kesti neljä vuotta, ennen kuin ranskalaiset tuottajat rohkenivat antaa hänelle ohjaustilaisuuden Auguste Le Bretonin rikosromaanin filmatisoinnilla Rififi. Teos oli välitön menestys Ranskassa ja ulkomailla, ja se takasi Dassinin uran jatkumisen Euroopassa. Suomessa Rififi kohtasi sensuurivaikeuksia ensimmäisen maahantuontiyrityksen yhteydessä 1956. Se sallittiin karkeasti leikatussa muodossa 1959, mutta vasta 1978 Rififi voitiin meillä nähdä ensimmäistä kertaa leikkaamattomana.

Rififin tarina jakaantuu kahteen selvästi erottuvan, miltei erillisesti rakennettuun osaan: ensiksi jalokiviryöstön suunnittelu ja toteutus, sitten verinen taistelu saaliista kilpailevan gangsteriliigan kanssa. Ensimmäinen puolisko on kaiken aikaa kiehtova ja tyylikäs kuvauksessaan ryöstöjengin, kahden ranskalaisen ja kahden italialaisen, muotoutumisesta, heidän luonnekuviensa ja taustojen esittelystä. Kaikki on toteutettu sen ranskalaisen perinteen mukaisesti, että rikos inhimillistetään. Katsoja on valmis tuntemaan myötätuntoa näitä miehiä kohtaan, huvittumaan, heltymään Tonyn väsyneestä stoalaisuudesta, Marion hyväntuulisuudesta, Jon perheidyllistä, Césarin donjuanismista. Näissä kohtauksissa Jules Dassinin ohjauksessa ja näyttelijätyössä on täsmällistä ja vastaansanomatonta tehoa. Elokuvan varsinainen ydin on kuitenkin täysin sanaton puolen tunnin jakso, jossa miehet murtautuvat jalokiviliikkeeseen yläkerran huoneiston kautta ja toteuttavat ryöstönsä. Syystä kuuluisa jakso on elokuvantekemisen huomattava taidonnäyte sekä teknisesti että näkemyksellisesti.

Näiltä osin Rififi on lähes sietämättömän jännittävä elokuva, mutta alan parhaiden saavutusten tavoin kysymys on muustakin. Kuten Jacques Beckerin vuotta aikaisemmassa, samansukuisessa teoksessa Älkää koskeko päähenkilöt ovat yksilöllisesti nähtyjä pariisilaisgangstereita, joiden elämänpiiri on varsin ahdas ja arkipäiväinen. He ovat yksinäisiä, turhamaisia, sairaita tai hilpeitä miehiä, ja jos heissä on romantiikkaa ja sankaruutta se liittyy heidän keskinäiseen ystävyyteensä, ammatilliseen osaamiseen, tyyliin pitää kiinni pelin säännöistä. Beckerin tai Melville gangsterikuvausten tavoin Rififi ennen muuta kartoittaa ihmisyyden ehtoja alamaailmassa. Se on syvästi moraalinen tarina rikoksesta ja rangaistuksesta, ystävyyden ja petoksen pelisäännöistä.

– John Wilcoxin (Sight and  Sound, Autumn 1955) ja muiden lähteiden mukaan. Seymor Chatmanin (Antonioni, or the Surface of the World, 1985) & Don Ranvaudin (Monthly Film Bulletin, September 1981) mukaan