EASY RIDER – MATKALLA (1969)

Uuden amerikkalaisen elokuvan tiennäyttäjiksi mainittiin 1960-luvun lopulla toistuvasti Keskiyön cowboy ja Easy Rider. Näistä Dennis Hopperin ohjaama ja tähdittämä road movie on uhmannut aikaa paremmin. Bensankatkuinen, huumehöyryinen ja silti aidon luonnontunteen hallitsema kuvasto on muuttunut kiinteäksi osaksi kollektiivista tajuntaa.

***

Arkkityyppinen kuva pioneeriaikojen jumalallisesta luvatusta maasta tulee alituisesti mieleen, kun katsoo Easy Riderin kahden hippie-moottoripyöräilijän toteuttavan 1960-luvun odysseiaansa: Los Angelesista tuottoisan huumekaupan jälkeen New Orleansiin, kohti Mardi Gras-festivaalien ja maan hienoimman huorapaikan unelmaa. Easy Rider ei näe Amerikkaa pittoreskien katkelmien valikoimana, vaan valtavana, salaperäisenä mantereena, jonka olemassaolon kaupunkiasukkaiden heimo näyttää unohtaneen. Kiitäessään pyöriensä selässä ja löytäessään vihertävien kukkuloiden, laidunten ja auringonlaskujen ilot he vähitellen alkavat nähdä Amerikan yhtä paljaana ja häpeämättömänä kuin Kolumbus olisi sen saattanut nähdä. Turhan takia Captain America ei pidä tähtilippua bensatankissaan ja kypärässään tai Billy nahkatakkiaan ja Buffalo Bill -hattuaan. Amerikan menneisyys ja nykyisyys, voisi sanoa, kadonnutta Amerikkaa etsimässä.

Miesten tragedia on kaksinainen. Mitä kauemmaksi he matkaavat Los Angelesin hippie-tukikohdasta, sitä syvemmälle he sukeltavat epäystävälliseen maahan. Heidät käännytetään motellista, pidätetään, ajetaan ulos kahvilasta, kunnes he lopulta menehtyvät tietämättömyyden ja suvaitsemattomuuden uhreina. Elokuvan viimeinen kuva on yhtä lohduton sivistyksen erheiden tuomio kuin tienvarren hautajaisroviot Godardin Week-endissä: kaksi liekkipatsasta siellä, missä juopuneet maalaiset ovat ampuneet toisen pyöräilijän pelkän huvin vuoksi, toisen estääkseen tätä aiheuttamasta harmia.

Tragedian toinen puoli on ehkä vielä traagisempi. Matkalla unelmien New Orleansiin Captain America alkaa vähitellen oivaltaa, että kenties on olemassa myös toisenlaista vapautta kuin se, jota he nauttivat ja jota heiltä kadehditaan. Hän suhtautuu kaihoisasti köyhän maanviljelijän osaan, mutta tämä kaipuu tukahtuu julmasti oudossa, koskettavassa jaksossa, jossa he kohtaavat maanviljelystä yrittävän kukkaislasten yhteisön. Maa on hedelmätöntä, he eivät osaa viljellä sitä, itse asiassa he näkevät nälkää; kun he aloittavat rukousrituaalinsa uudelle sadolle, kamera panoroi täyden ympyrän pitkin kärsivällisiä, kristusmaisia kasvoja tallettaen marijuana-unelman pateettisen, toivottoman optimismin. ”Me möhlimme sen”, Captain America sanoo surumielisesti lähtiessään Billyn kanssa New Orleansista, epämääräisesti tietoisena, että jotenkin heidän unelmansa ei vastannut todellisuutta, mutta vailla mitään käsitystä, mitä kukaan saattaisi tehdä asian eteen.

Easy Riderissa on särönsä, kuten epätasainen näyttelemistyyli, josta Jack Nicholsonin loistavan älykäs tulkinta erottuu vasten yleistä naturalistista muminaa, tai kömpelö psykedeelinen jakso. Mutta merkitsevimmällä tasollaan elokuva onnistuu: välittämään kaihoisan vision toisenlaisesta elämäntavasta Amerikassa, joka on nähty suunnattomana, tutkimattomana kauneuden, optimismin ja seikkailun varastona.

– Tom Milne (Sight and Sound, Autumn 1969), tekijätietoa päivitti AA 2001