OIDIPUS (1967)

Pasolinin ”oidipaalinen trilogia” päättyi villin persoonalliseen tulkintaan Sofokleen tragediasta. Marokon autiomaassa kuvattu teos heijasteli ”sen kauhun asteittaista ja traagista paljastumista, jota sankari kantaa sisimmässään, kuten kukin meistä kantaa salaisen kohtalonsa taakkaa” (Peter Bondanella).

***

Monin tavoin Oidipus merkitsee jyrkästi uutta lähtökohtaa Pasolinin tuotannossa. Se on hänen ensimmäinen värielokuvansa, ja mikä vielä tärkeämpää se on ensimmäinen sarjassa, joka käsittelee itse tietoisuuden kehitystä, ei pelkästään yksilöllisen tietoisuuden johtopäätöksiä historiallisista prosesseista. Tässä jatkumossa Oidipus, Medea ja Teorema muodostavat kertovan trilogian, joka jäljittää inhimillisen tietoisuuden kehitystä läpi myyttisen, rationaalisen ja lopulta ”jälkirationaalisen” vaiheen.

Oidipus käsittelee myytteihin suuntautuneen tietoisuuden ongelmia, siis maailmaa, jota kyllästää antropomorfinen henkisyys, jolle henkilökohtainen minuus on alistettu. Päinvastoin kuin Sofokleen varsin älyllinen sankari, Pasolinin Oidipus ei kulje tuhoonsa niinkään ylimaallisen kohtalon tai alitajuisten vaikuttimien ajamana kuin sen vuoksi, että hän on itsepäisen kyvytön katsomaan asioita suoraan, siis käyttämään järkeään. Kehityksen taustaa vasten nähtynä kyseessä on sellaisen primitiivisen ihmisen kriisi, joka joutuu vastatusten rationaalisen ajattelun nousun kanssa ja jonka toiminta osoittaa kauhua tämän älyllisen vastuun sekä oman yksilöllisyyden edessä. Huolimatta avausjakson selvistä freudilaisista viitteistä Oidipus viime kädessä on enemmän elokuva viattomuuden luonteesta, erityisesti tahdonalaises­ta viattomuudesta, jolla ihminen yrittää suojata itseään kohtalon iskuilta ja täten tuhoutuu.

Matteuksen evankeliumin lailla Oidipus tutkii tarua, joka on vallannut läntisen pallonpuoliskon. Ja taaskin Pasolini pystyy antamaan samalla kertaa persoonallisen että yleispätevän tulkinnan aiheesta. Hän on puhunut paljon elokuvarunoudesta vastakohtana elokuvan perinteiselle proosamuodolle. Olipa jaossa mieltä tai ei, se kuvaa Pasolinin tapaa luoda kuvia ja ääniä, limittäin ajan, paikan ja todellisuuden eri tasoja. Oidipus alkaa unenomaisen runollisella lapsuuden muistelolla, jatkuu onnettomien tähtien alla syntyneen Oidipuksen tarinana antiikin maailmassa, kunnes viimein sokea Oidipus harhailee nykyajassa, alun lapsuuden maisemassa. Viimeisiin sanoihin sisältyy viite paluusta elämän alkuun, valosta, joka valaisee viimeisen kerran, vaikkei Oidipus sitä enää näe.

“Oidipusta tehdessäni minulla oli kaksi päämäärää: ensinnäkin luoda eräänlainen täysin metaforinen – ja sen vuoksi mytologisoitu – omaelämänkerta, ja toiseksi asettaa vastakkain psykoanalyysin ongelma ja myytin ongelma. Mutta sen sijaan, että olisin heijastanut myytin psykoanalyysiin, olen heijastanut psykoanalyysin takaisin myyttiin. Tämä oli pääasiallinen menetelmä Oidipuksessa. Mutta säilytin itselläni täyden vapauden seurata kaikkia halujani ja impulssejani. Minua kiinnosti enemmän isän ja pojan kuin äidin ja pojan suhde, koska jälkimmäinen ei ole historiallinen suhde, vaan puhtaasti sisäinen, yksityinen suhde, joka on historian ulkopuolella, metahistoriallinen ja siksi ideologisesti hedelmätön, kun taas isän ja pojan rakkaus-viha-suhde on juuri sitä, mikä tuottaa historiaa. Olen tuntenut äitiäni kohtaan hyvin, hyvin syvää rakkautta ja tämä on vaikuttanut kaikkeen työhöni. Mutta vaikutuksen juuret ovat syvällä sisimmässäni, kun taas kaikki ideologinen, tahdonalainen ja käytännöllinen toiminnassani perustuu taisteluuni isäni kanssa.” (Pasolini).

– Stephen Snyderin (Pier Paolo Pasolini, 1980) ja muiden lähteiden mukaan ST