MARIAN RAKASTAJAT (1984)

Toisen maailmansodan voittoisassa ilmapiirissä paistattelevan yhdysvaltalaisen kylän kaikki miehet menevät sekaisin Mariasta (Natasja Kinski). Vankileiriltä palaava Ivan (John Savage), Marian kihlattu (Vincent Spano) ja muusikkokulkuri (Keith Carradine) kaikki kamppailevat Marian huomiosta. Ivanin isänä nähdään ikääntyvä hurmuri Robert Mitchum.

***

Kun elokuvaohjaaja Andrei Kontshalovski kylllästyi ristiriitoihin kotimaansa Neuvostoliiton viranomaisten kanssa, hän otti hatkat ja muutti Yhdysvaltoihin. Sieltä hän löysi tähdekseen Klaus Kinskin tyttären, kuvankauniin Nastassja Kinskin. Heidän yhteistyönään syntyi Kontshalovskin ensimmäinen ulkomailla tehty elokuva Marian rakastajat.

Kontshalovski on todistanut pystyvänsä tekemään muun muassa nopeatempoista toimintaelokuvaa (Tango & Cash, 1989), hitaasti soljuvaa runollista taidetyötä (Postimiehen valkeat yöt, 2014), nihilististä, rautaluotia kovempaa äijäelokuvaa (Pakojuna, 1985), kaunista ja suoraan emootioiden alkulähteille iskevää filmirunoutta (Ensimmäinen opettaja, 1965 ja Nuoren naisen onni, 1967), silmälle maittavaa, mutta sietämättömän pitkästyttävää kirjallisuusadaptaatioelokuvaa (Aateliskoti, 1969), vetävää historiallista draamaa (Sisäpiiri, 1991), ja tässä tapauksessa romanttista draamaa, joka ei kuitenkaan sorru sentimentaalisuuteen, tai väsähdä missään vaiheessa tylsäksi pehmoiluksi.

Teemana häpeä, jota mies nimeltä Ivan (John Savage) tuntee, koska ei voi seksuaalisesti tyydyttää rakastaan Mariaa (Kinski), on kouriintuntuva ja menee katsojan ihon alle vain porautuakseen luuytimiin asti. Tällaista omalla tavallaan turhaa häpeää Kontshalovski onnistuu tutkiskelemaan näyttelijänsä kanssa melkein nanomikroskooppisen tarkasti: maailma olisi kuitenkin aivan kammottava paikka, jos miesten ainoa tarkoitus olisi täällä vain saada naiset tyydytetyiksi (aivan samoin jos naisten ainoa tehtävä olisi synnyttää), siksi hänen tuntemansa häpeä on perusteetonta, mutta todellista. Vaikka kaikki onni näyttäisi nyt olevan käden ulottuvilla ja rauha viimein maassa, arki ei olekaan yhtä juhlaa. Pinnan alla kytee.

Sota on tehnyt tehtävänsä, japanilaisten ylläpitämä sotavankileiri ja kaikki sodan turhat julmuudet, joita elokuvassa ei kyllä esitetä, tekevät yhä näyttävästi työtään ihmisten sisämaailmoissa; ne elävät alituiseen sen kulissin alla, jonka on tarkoitus saada aikaan unohdusta, mutta se, mitä on tapahtunut, ei unohdu. Valju hymy peittää alleen sen, että vasta hetki sitten kaikki oli koko ajan, ihan joka ainoa hetki vaakalaudalla, että vasta äsken järjettömästi murhattiin, teurastettiin ja kidutettiin. Sodan arvet ovat henkisiä: sodassa myös rakkaus on muuttanut merkitystään. Näin sota, jota elokuva ei konkreettisesti kuvaa, ja josta ei edes liiemmin keskustella – lukuun ottamatta alun koomiseksikin vääntyvää keskustelua hieman kyynisenoloisen isän (Robert Mitchum) ja Ivan-pojan välillä – elää alituiseen taustalla, torjutuissa muistoissa, henkilöiden jokaisessa hengenvedossa, tunteiden virran pinnan alla.

Ivan ei pysty rakastelemaan Marian kanssa. Hän turvautuu vanhempaan naiseen (Anita Morris), johon samanlaista kiintymyksen latausta ei ole syntynyt, eikä näin ilmene myöskään sairauden nimeltä rakkaus asettamia suorituspaineita: sängyssä tämän tulipunahiuksisen ikäneidoksi tulleen yöperhosen kanssa kaikki tuntuu toimivan kuin unelma. Parisuhde saa tästä hyvästä kovan kolauksen ylpeyteensä, kaikki on silkkaa biologiaa: Maria-nainen alkaa tyydyttämättömänä levottomaksi, toinen mies, Clarence Buttsiksi (Keith Carradine) ruumiillistunut, alkaa vähitellen vaikuttamaan potentiaaliselta rakastajalta, vaikka hän näyttääkin liian itsevarman virneensä kanssa pikemminkin idiootilta.

Kenties tällaista kyynistä itsevarmuutta tarvitaan silloin kun tahdotaan saada naisen huomio: näyttää siltä, ettei ujoimmat pojat ole aivan sitä, mitä naiset yleensä hakevat, vaan parisuhdeonni kukoistaa enemmän heillä, jotka näyttävät vähän liian, mutta aina niin hemmetin viehättävän itsevarmoilta. Ehkä peittääkseen oman typeryytensä, sen ettei päässä liiku mitään savun lisäksi. Tällainen hahmo on Clarence Butts. Hän osaa kyllä enemmän kuin muutaman lauluesityksen, on ihan taitava näppäilemään kitaraa, mutta jollain tapaa tästä yhtenä virneenä esiintyvästä miehestä, joka näyttää suorastaan onnesta soikealta, säteilee vastenmieliseltä löyhkäävää ylimielisyyttä, itsevarmuutta, joka on ärsyttävää kuin määkivä aasi. Sillä hän kuitenkin onnistuu valloittamaan Marian.

Butts pyrähtää paikalle kuin pyrstöllään komeileva riikinkukko. Näyttää siltä, ettei hänellä olekaan muuta päämäärää kuin saada Marian pää pyörryksiin. Pari sanaa Kinskistä Mariana: Suurine upottavine silmineen, jotka säteilevät kuin kahvikupposet auringonkultaamalla terassilla, siloisine, vaaleine ihoineen, joka vaikuttaa pehmeältä kuin sametti, antaumuksellisuudesta viestivine, kutsuvine huulineen kirkkaimpaa yön tähteä kauniimpi ja suorastaan tyrmäävän viehättävä Maria, joka on enemmän kuin ilo silmälle, kuitenkin jättää Ivan-miehen sillä tavalla kylmäksi: mies sanoo, että ehkä se johtuu siitä, että hän rakastaa liikaa. Tässä vaiheessa Sigmund Freud voisi höristää korviaan ja kääntyillä levottomasti haudassaan.

Oli miten vain, tämä on vähintään napakka isku suhteeseen, joka näyttää aluksi niin suloiselta, että tekee mieli ihan tirauttaa kyynel jos toinenkin. Suu loksahtaa auki. Sellaista sota on, jättää syviä haavoja, ja niin kuin elokuva hyvin viestittää: niitä haavoja joita ei paljaalla silmällä näe, on vaikeampi korjata. Oikeastaan Maria jää vähän tämän filminäytelmän sivuun, sillä elokuva tahtoo enemmän kertoa tästä, jos ei täysinäisestä, niin ainakin puolikkaasta impotenssista, joka pistää Ivan-miehen niin tuskaiseksi ja avuttomaksi ja häpeäväksi. Maria on nainen joka joutuu seksuaalisten kysymysten ristituleen. Katsoja saa jäädä kysymään: voittaako se pahuksen rakkaus, vai vievätkö vietit mennessään.

Kontshalovski tahtoi varmasti vilpittömästi käsitellä elokuvassaan aihetta, joka koskettaa salassa monia (ja oli varsinkin sotaveteraanien keskuudessa yhä aikanaan hyvin ajankohtainen), mutta josta on vaikea vieläkään puhua ääneen, joka on yhä jonkin verran tabu: seksuaalisesta kyvyttömyydestä, impotenssista. Kaikki tahtoisivat olla kyvykkäitä. Siitä johtuu se, ettei näistä asioista ääneen pahemmin keskustella. Tässä mielessä elokuva rikkoo jäätä (”niistä asioista, joista ei voi puhua, on tehtävä elokuvaa”), muttei ole erityisen mullistava aiheensa suhteen. Siihen se tarjoaa aika kesyjä, ennalta arvattavia näkemyksiä.

Elämässä vain harva asia on selvää ja rakkaudessa vielä vähemmän: miksi vanhempi nainen, jota hän ei rakasta, herättää Ivanin seksuaalisen potentiaalin, mutta nuorempi nainen, jota hän takuuvarmasti rakastaa, ei liikauta häntä senttiäkään sillä tavalla? Rakkaudesta on laulettu miljoonia lauluja, mutta suurimmat niistä taitavat olla niiden laulamia, jotka se on hylännyt: rakkaus on tehnyt runoilijoita, mutta yleensä vasta silloin kun he ovat menettäneet sen.

– Joonas Nykänen 29.10.2021