Newmanin kolmannen ohjaustyön pääosissa nähdään Joanne-vaimon lisäksi pariskunnan yhteinen tytär Nell Potts. Paul Zindelin Pulitzer-palkitun näytelmän elokuvasovituksessa keski-ikäinen leski ponnistelee kahden tyttärensä kasvatuksessa. Toinen heistä on lahjakas oppilas ja toinen epilepsiaa sairastava kapinoiva teini. Cannesin elokuvajuhlilla Newman sai ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta ja Woodward voitti parhaan näyttelijän palkinnon.

***

Näytelmäkirjailija Paul Zindel voitti aikanaan Pulitzer-palkinnon suositusta näytelmästään The Effect of Gamma Rays on Man-in-the-Moon Marigolds, jonka ensiesitys nähtiin lavalla vuonna 1965. Zindel oli toiselta ammatiltaan tiedekasvatukseen erikoistunut luokanopettaja. Zindel hyödyntää tarinassaan kokemustaan molemmilta ammattialoiltaan. Ujo Matilda valmistelee tieteellistä projektia, jossa hän kasvattaa radioaktiiviselle säteilylle altistettuja samettikukkia. Tytön perhedynamiikkaa hallitsevat äidin turhautumisesta kumpuava kontrollointi ja sisaren epävakaus, jotka tukahduttavat mutta samalla korostavat Matildan hiljaista sinnikkyyttä ja tarvetta irtautua.

Zindelin kaima, elokuvatähti Paul Newman adaptoi tarinan valkokankaalle vuonna 1972 Alvin Sargentin käsikirjoituksesta. Kehäkukkia oli Newmanin kolmas ohjaustyö Rachel, Rachel – haluan rakastaa (Rachel, Rachel, 1968) sekä Ei tuumaakaan (Sometimes a Great Notion, 1971) jälkeen. Newmanin ohjaustöissä korostuu ero hänen julkiseen tähtikuvaansa elokuvanäyttelijänä. Samoihin aikoihin Newman keskittyi näyttelijänä taiteellisesti kunnianhimoisiin viihde-elokuviin, kuten Lannistumaton Luke (Cool Hand Luke, 1967), Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969), Puhallus (The Sting, 1973) ja Liekehtivä torni (The Towering Inferno, 1974). Kontrastina Newman ohjasi tuohon aikaan teatterivaikutteisia, tinkimättömän minimalistisia ja maanläheisiä ihmissuhdedraamoja.

Newmanin elokuvassa tarina on pitkälti adaptoitu uskollisesti, mutta painopiste on vaihdettu Matildan (Nell Potts) sijaan perheenäiti Beatriceen (Joanne Woodward). Henkisesti epätasapainoinen Beatrice on keski-iän myötä katkeroitunut elämään eikä löydä sopivia väyliä käsitellä omia henkisiä traumojaan. Tämä heijastuu vahvasti hänen tyttäriinsä, Matildaan ja Ruthiin (Roberta Wallach). Teini-ikäinen Ruth reagoi äitinsä epävakauteen näyttämällä voimakkaita tunteita, kun taas luonteeltaan rauhallinen Matilda hakee lohtua perhe-elämästään keskittymällä koulun tiedeprojektiin.

Kehäkukkia on monin tavoin perheprojekti. Ohjaaja-tuottaja Paul Newmanin vaimo Joanne Woodward loistaa pääroolissa Beatricena, jossa Woodward on selkeästi sisäistänyt hahmonsa impulsiivisen luonteen ja hahmotellut sen ympärille moniulotteisen ja syvällisen roolin. Pariskunnan tytär Nell Potts (aikuisiällä tunnettu syntymänimellään Elinor Teresa Newman) tulkitsee Matildan roolin herkän koskettavasti. Rikkonaisesta perheestä kertova elokuva onkin mielenkiintoisesti saanut voimansa vaikuttavasta taiteilijaperheen yhteistyöstä. Vaikutuksia elokuvan tyyliin voi otaksua saaneen ohjaaja John Cassavetesin Yhdysvalloissa popularisoiman cinéma véritén, tarkkailuelokuvan, moodista. Myös Woodwardin performanssi on selkeästi sukua Cassavetesin vaimon, näyttelijä Gena Rowlandsin herkille ja moninyanssisille päärooleille aviomiehensä elokuvissa.

Elokuvakriitikko Roger Ebert kiteytti osuvasti olennaisen Kehäkukista kirjoittamalla että: ”Newman ohjaa kuin näyttelijän voisi kuvitella ohjaavan. Hänelle draamallinen sisältö visuaalista tyylittelyä tärkeämpää. Tämä tarkoittaa, että pohjamateriaalin on oltava tarpeeksi vahvaa kantaakseen elokuvan – ja Newman on löytänyt tähän tarkoitukseen vahvan tarinan” (Chicago Sun-Times, 10.4.1973).

– Santeri Paju, 8.4.2025.