HILMANPÄIVÄT (1954)

Kirjailijakin oli tyytyväinen lopputulokseen, kun Yrjö Soinin eli Agapetuksen romaani Hilmanpäivät (1937) sovitettiin oivallisesti elokuvaksi. Kassilalle ominaiset runsas kertojan käyttö, musiikillisen ja elokuvallisen yhdistäminen sekä tarkoin harkitut trikit rytmittävät elokuvaa.

***

Kun Matti Kassila kevättalvella 1954 kävi käsiksi romaaniin Hilmanpäivät, oli kyseessä jo yhdestoista Agapetuksen alias Yrjö Soinin humoristiseen teokseen perustuva elokuva. Sovituksessaan Kassila piti kiinni alkuperäisestä tapahtuma-ajasta eli 1930-luvusta: riittävän hyvin säilynyt kirkonkylämiljöö löytyi Nurmijärveltä. Aikalaisarvostelulta elokuva sai hyvin kiittävän vastaanoton: Paula Talaskivi piti teosta harvaisuutena kotimaisen elokuvan historiassa, sillä hänen mukaansa jopa alkuteoksen kirjoittaja oli kerrankin tyytyväinen elokuvaversioon; myös Valma Kivitie kiitti Kassilaa alkuteoksen hengen esimerkillisestä säilyttämisestä ja Leo Nordberg piti Hilmanpäiviä Kassilan siihenastisista elokuvista ehjimpänä.

Vielä vuoden 1987 televisioesityksen yhteydessä Hilmanpäivät nähtiin poikkeuksellisen onnistuneena kotimaisena elokuvana: “Matti Kassilan pitkän ja vaihtelevan uran parhaita vuosikertoja on 1954. Tällöin hän ohjasi elokuvat Sininen viikko ja Hilmanpäivät, jotka erilaisuudestaan huolimatta ovat ”hyvin ehyitä saavutuksia.” (Harri Moilanen). “Onnistunut komedia on ollut suomalaisille elokuvantekijöille kuin kangastus autiomaan matkaajille: moni on lähtenyt sitä tavoittelemaan, mutta aniharva on yrityksestä mitään kostunut. Hilmanpäivät on kuitenkin yksi noita harvinaisia poikkeuksia. Tässä Agapetuksen romaaniin perustuvassa hupailussa Kassilan kerronta on sujuvaa ja luontevaa, hä nen ihmis- ja miljöökuvauksensa ajan muihin ‘kansankomedioihin’ nähden poikkeuksellisen ehjää ja uskottavaa.” (Tarmo Poussu).

Hilmanpäivät on hykerryttävä kyläkomedia, jossa kaikki osatekijät toimivat kitkatta. Kassilan ohjauksellisista ideoista osuvin on leppoisan kertojan käyttö kontrastina kaoottisesti eteneville tapahtumille. Heikki Aaltoilan ilmeikäs musiikki tukee kokonaisuutta ja myös näyttelijäsuoritukset ovat kerrankin kohdallaan. Hilmanpäivien humaani, lempeän ironian sävyttämä huumori on läheistä sukua vaikkapa tshekkiläisen Jiri Menzelin seuraavan vuosikymmenen kansainvälisesti menestyneille komedioille. Tällaisiin vertailuihin suomalaiset elokuvat eivät kovin usein houkuttele.

– Suomen kansallisfilmografian 5 (1989), Harri Moilasen (1987) ja Tarmo Poussun (1987) mukaan