POJAT (1962)

Paavo Rintalan romaaniin pohjautuvassa elokuvassa poikajoukko kohtaa Oulun sodanaikaisissa tunnelmissa kaupunkiin majoittuneen saksalaisen sotilasosaston. Sotainnostus vaihtuu vähitellen toisenlaiseen ilmapiiriin Niskasen kypsässä esikoisohjauksessa. 17-vuotias Vesa-Matti Loiri palkittiin roolistaan nuoren näyttelijän Jussi-kunniakirjalla ja Niskanen ohjaaja-Jussilla.

Näytös on omistettu Vesa-Matti Loirin muistolle. Elokuvan alustaa KAVIin ohjemistosuunnittelija Otto Kylmälä.

***

Mikko Niskanen tuli elokuvaan vuonna 1955, Suomen Filmiteollisuuden ja T.J. Särkän palvelukseen järjestäjäksi.  Sittemmin hän työskenteli myös apulaisohjaajana, lyhytkuvaajana ja näyttelijänä.  Hän oli käynyt teatterikoulun ja esiintynyt näyttelijänä Kuopion ja Jyväskylän teattereissa. Vuosina 1958-60 Niskanen opiskeli Neuvostoliiton Yleisliittolaisessa Elokuvakorkeakoulussa Moskovassa, opettajinaan mm. Grigori Tshuhrai, Ivan Pyrjev ja Sergei Bondartshuk. Moskovan diplomityönä valmistui Niskasen ensimmäisen elokuvan käsikirjoitus, sovitus Paavo Rintalan romaanista ”Pojat”, jota Niskanen kotiin palattuaan tarjosi entiselle työnantajalleen Särkälle ja sai suunnitelmansa läpi.

Rintalan omaelämäkerrallinen romaani (ja elokuva) on alaotsikkonsa mukaisesti ”kuvaus Oulun poikain suhteesta aikakauden suureen ihanteeseen, sotaan, ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin”.  Kirjan ja elokuvan sinällään varsin irralliset episodit kuvittavat kasautuvalla teholla sodan vaikutuksia kotirintamalla, ristiriitaa saksalaisihailun, militaristisen isänmaallisen fraseologian sekä pienitä yksilökohtaloista ja arjen tapahtumista hahmottuvan tragedian välillä.  Keskipisteessä on viisi hieman toisella kymmenellä olevaa poikaa, joista joku kovettuu, joku pääsee sodan läpi suuremmitta vaurioitta, joku kasvaa tuntevaksi tarkkailijaksi ja joista yksi – Jake – on merkitty loppuiäkseen siksi että hänen äitinsä lähtee saksalaisen upseerin mukaan. Romaanissa Jake ampuu itsensä, elokuvan loppukohtauksessa hän yrittää roikkua äitiään ja saksalaisia kuljettavan junan perässä.

Pojat on kuvaus suomalaisesta lähihistoriasta, sota-ajan tunneista erään ikäpolven silmien läpi suodattuneena. Samalla elokuvalla on yleispätevät inhimilliset ulottuvuutensa: Niskanen kuvittaa niitä tuntemuksia ja ahdistuksia, jotka ovat olemassa yhtä hyvin rauhan kuin sodankin aikana.  Kun draama ja tragedia huipentuvat Jaken jäädessä makaamaan kiskoille, katsoja ymmärtää, että vaikka sota on päättynyt, se on nostanut pintaan asioita, jotka seuraavat elokuvan henkilöitä heidän loppuelämänsä ajan.

Huolimatta tyylin eräistä epäyhtenäisyyksistä ja tehosteiden osin katteettomasta käytöstä Pojat on suomalaisen elokuvan valmeimpia esikoisohjauksia. Niskasen ohjaustyylissä sekä Olavi Tuomen taidokkaasti valoja ja varjoja rekisteröivässä kuvauksessa voi nähdä slaavilaisvaikutteista paatoksellisuutta.  Juuri tällainen ”arjen oma patetiikka” ja näyteltyjenkin kohtausten tavoittama karhea realismi, jopa naturalismi, ovat alusta lähtien Niskasen valtteja. Tähän liittyy lapsinäyttelijöiden eläytynyt ohjaus – paras heistä, Vesa-Matti Loiri, on sittemmin osoittautunut hyvin monipuoliseksi lahjakkuudeksi: laulajana, elokuva-, televisio- sekä teatterinäyttelijänä. Amatöörinäyttelijöiden ohjaajana Niskasella on aina ollut silmää.

– Sakari Toiviaisen (1975) ja muiden lähteiden mukaan.