HÄTÄ EI LUE LAKIA (1938)

Rikas perijätär (Hepburn) on tottunut pyörittämään koko maailmaa sormissaan. Nyt hän on päättänyt iskeä ujon paleontologin (Grant), joka puolestaan metsästää puuttuvaa dinosauruksen luuta. Howard Hawksin screwball-klassikko on lajityyppinsä mestariteos, jonka pähkähullu juoni kasvaa hengästyttäviin mittasuhteisiin.

***

Bringing Up Baby on Hawksin komedioista kenties hauskin vaikka ei välttämättä paras. Yhä uusienkin katsomiskertojen jälkeen siinä ilahduttavat pienet koomiset kosketukset, jotka usein ovat kriitikon ulottumattomissa, koska ne kaihtavat verbaalista kuvausta: ilmeiden, eleiden, äänensävyjen asteikko. Esimerkkinä puhuu puhelimessa morsiamellaan: lukuun ottamatta paria lakonista kommenttia huumori piilee tavassa, jolla henkilöhahmot seisovat, katsovat toisiaan, puhuvat. Toinen paljastava tuokio on se, jolloin Cary Grant naisellisessa asussa avaa ulko-oven Katherine Hepburnin miehekkään näköiselle tädille ja miltei sekopäisenä kokemistaan järjestelmällisistä nöyryytyksistä vastaa naisen kysymykseen vaatetuksestaan: ”I went gay suddenly”, hypäten samalla ilmaan ja heiluttaen käsiään. Tämä tuokio tiivistää hawksilaisen komedian monia olennaisia piirteitä. Kevyen komedia-genren puitteissa siinä on äärimmäisyyttä, joka miltei tuo mieleen Marx-veljekset. Seksuaaliset roolit on käännetty ylösalaisin, mies on nöyryytetty, menettänyt herruutensa: juuri tämä tekee Hawksin komedioista hänen seikkailuelokuviensa kääntöpuolia. Kaiken lisäksi asetelmaan kuuluu miehen joustavuus: hän pystyy elämään läpi äärimmäisten nöyryytysten säilyttäen synnynnäisen arvokkuuden.

Elokuvan rakenne on tyydyttävän rohkea ja symmetrinen, siinä on taipumusta vastakohdille rakentuvaan allegoriaan. Keskipisteessä on professori Huxley, joka näköjään on täysin uppoutunut eläintieteelliseen tutkimukseen (dinosauruksen luurangon rakentamiseen). Toisella puolella on hänen hiirimäinen, uuttera, seksitön sihteeri-morsiamensa, joka kieltäytyy kuherruskuukaudesta sillä perusteella että se häiritsisi miehen työtä; toisella puolella on Katherine Hepburnin Susan. On helppo kokea heidät Velvollisuutena (käsiteltynä kuolettavan kuivaksi ja tukehduttavaksi) ja Luontona (käsitettynä amoraaliseksi ja täysin vastuuttomaksi); elokuva rohkaisee edelleen siihen houkuttelevaan yksinkertaistukseen, että kyseessä olisivat Freudin Yliminä ja Id. Professorin omistautuminen työlleen ei ole täydellistä: hänen tavattomassa hajamielisyydessään, kyvyttömyydessään tulla toimeen käytännön tilanteissa tuntuu sisäisiä voimia jotka työskentelevät sitä vastaan; hän esimerkiksi haluaa kuherruskuukauden jota morsian ei halua. Susan puolestaan purkautuu aina silloin kun mies on lyömässä lukkoon tulevaisuutensa varmistavan sopimuksen: ja joka kerta hän saa pirstaleiksi miehen elämän näennäisen järjestyksen. Mies on alusta pitäen täysin avuton häntä vastaan. Susanin koko luonnekuva tukee tätä tulkintaa. Hän ei ole niinkään immoraalinen kuin amoraalinen: hän ei koskaan näytä tuntevan syyllisyyden häivääkään, ei koskaan tunnusta vastuutaan aikaansaamistaan koomisista onnettomuuksista. Näiden kahden naisen vastakohtaa elokuvan peruskuviossa vahvistaa eläinten, elävien ja kuolleiden, yhtä selväpiirteinen vastakohtaisuus: dinosauruksen luuranko ja leopardi ovat vastaavasti professorin ja Susanin elämäntapojen ulottuvuuksia.

Elokuva etenee varsin systemaattisesti Yliminän hallitsemasta maailmasta Idin valtakuntaan: sivilisoituneesta ympäristöstä – museosta, golfkentältä, yökerhosta – siirrytään Susanin tädin maataloon, sitten puutarhaan, sitten metsään; ja rinnan tämän kanssa tapahtuu siirtyminen valosta pimeyteen, museon luonnottomasta järjestyksestä öisen metsän luonnolliseen epäjärjestykseen. Vastaavasti eläimet vaihtuvat kuolleesta dinosauruksesta lemmikkiterrieriin, kesyleopardiin ja villiin leopardiin. Leopardin vapautuminen viittaa jo Susanin edustamien voimien tuolle puolen ja tihentää tunnun laskeutumisesta luonnon vaaralliseen, järjestäytymättömään maailmaan.

– Robin Wood (teoksesta ”Howard Hawks”, 1968, 1981)