EI PALUUTA (1962)
Ivanovo detstvo/Ingen väg tillbaka 
Ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Tarkovski haastoi sotaelokuvan lajityypin ja lähestyi aihetta lapsen näkökulmasta. Toisessa maailmansodassa taistelevasta lapsisotilaasta kertovassa teoksessa unien ja muistojen maisemat vuorottelevat etulinjan kohtalonäkyjen kanssa.
***
Andrei Tarkovskin ensimmäinen kokoillan elokuva Ei paluuta, joka perustuu Vladimir Bogomolovin muutamia vuosia aikaisemmin julkaisemaan novelliin ”Ivan”, osoitti heti tekijänsä suuret lahjat ja omintakeisen persoonallisuuden. Elokuva sai Venetsian filmijuhlien pääpalkinnon valmistumisvuotenaan 1962.
Tarkovskin kerrontatyyli on lähellä neuvostoelokuvan runollista perinnettä, esim. Dovzhenkoa, ja samalla sitä luovasti uudistava. Yksityiskohtaisesta juonesta ei elokuvan yhteydessä juuri voi puhua: elokuva rakentuu sarjasta episodeja maailmansodan eräältä ajanjaksolta. Päähenkilö on 12-vuotias poika, jonka isä on kaatunut sodassa ja jonka äidin ja sisaren saksalaiset ovat tappaneet. Venäläiset sotilaat korjaavat mukaansa pojan, joka kieltäytyy enää lähtemästä heidän joukostaan. Hän haluaa olla aktiivisesti mukana rintamatoiminnassa ja suorittaakin muutamia vaarallisia tiedustelutehtäviä.
Elokuva rakentuu suuressa määrin vastakohdille: todellisuus ja uni, todellisuuden elämys ja harhakuvat, autiot mustat rauniot ja valoisat kauniit koivumetsät – unet tai yhä uudelleen palautuvat muistikuvat elokuvan olennaista aineistoa ja muodostavat pojan ja koko kertomuksen taustan. Samalla Tarkovski sodan kauhuja realistisesti käsitellessään saa kuvakompositioihinsa myös runollista, julmuudessaankin omalaatuista kauneutta.
Päähenkilö Ivan hahmotetaan niukoin vedoin, epäsankarillisesti: poika on totinen, umpimielinen ja hymyilee harvoin, mutta elää elämää, joka kaikessa epänormaaliudessaan on muuttunut hänelle normaaliksi. Hänessä vaihtuvat hysteeriset vihanpurkaukset ja julmuus lapselliseen iloon ja lämpöön aina silloin kun hän unohtaa sotilaanosansa. Kaikessa raakuudessaan ja kauneudessaan Ei paluuta kasvaa vaikuttavaksi vastalauseeksi, ei vain sotaa, vaan myös kaikkea sitä vastaan, mikä muuttaa ihmisen julmaksi, joka sallii ja sietää, että lapsia käytetään hyväksi ja että heiltä riistetään lapsuus.
– Eirik Udd (Ajan kuvat 1/1963)