SOLARIS (1972)

Soljaris
Ohjaaja
Andrei Tarkovski
Henkilöt
Donatas Banionis, Natalja Bondartshuk, Jüri Järvet
Maa
Neuvostoliitto
Tekstitys
English subtitles
Ikäraja
K12
Kesto
166 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Lisätieto
Stanislav Lemin romaanista

Solariksessa haastettavana oli Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (1968). Loisteliaiden erikoistehosteiden sijaan Tarkovski tarjosi lumoavan sisäisen odysseian. Oseaanisen planeetan elävä meri aktivoi mielen salattuja ulottuvuuksia ja torjuttuja muistoja.

***

”Ihminen on lentänyt tähtiin tutkimaan toisia maailmoja ja toisia sivilisaatioita tutkimatta ensin omaa hämärien käytävien ja salahuoneiden labyrinttiaan, ottamatta selvää, mitä on niiden ovien takana, jotka hän itse on sulkenut.” Näin kirjoittaessaan puolalainen tieteiskirjailija Stanislaw Lem tiivistää paljossa sitä, mikä on oleellista Solariksessa. Tämä maailman kärkinimiin kuuluva klassisen tieteisromaanin edustaja suuntaa katseensa tieteellisiin, tieteenhistoriallisiin ja tieteenfilosofisiin ongelmiin, erityisesti kybernetiikkaan ja futurologiaan. Andrei Tarkovski on elokuvassaan karsinut varsin paljon tieteen osuutta Lemin romaanissa ja keskittynyt enemmän ihmiseen ja luontoon.

Solaris-planeetan ajattelevaa valtamerta tutkimaan jäänyt eturyhmä kokee kummia. Meri vastaa sille lähetettyyn ärsykkeeseen ja loihtii esiin tiedemiesten aivojen sokkeloissa olevista muistikuvista heille syvästi merkityksellisiä ihmisiä, kopioina jopa kuoleman takaa. Astuessaan ulos jostakin muistin lokeroista vieras on melkein tyhjä – vain aave. Mitä kauemmin se on ihmisten luona, sitä ”ihmismäisemmäksi” se muuttuu. Pitkään kaavailtu yhteys toiseen sivilisaatioon toteutuu, mutta se on tuhottava. Ihmiskunnan haave valuu hiekkaan, teknologian voitto osoittautuu tyhjäksi.

Perustasolla on kysymys tietämisen rajoista. Hämärän rajamailla ”julmien ihmeiden aika ei vielä ole ohi”. Siinä missä länsimainen science fiction -elokuva tutkii ihmisen tai ihmiskunnan fyysisiä rajoja, siinä Tarkovski paneutuu henkisiin rajoihin, tilanteeseen, jossa pitäisi toimia inhimillisesti epäinhimillisissä olosuhteissa. Solaris on vastakohtien elokuva. Vastakohdista voimakkain on ristiriita luonnon ja kehityksen välillä. Teema tieteestä ja tekniikasta alistamassa luontoa virittyy heti alkumetreillä. Valjun kaislan kiehtovan hypnoottinen liikehdintä, rauhallinen, pitkälle koskematon luonto – ja toisaalta moderni, tunteeton ja kylmä konekausi. Asetelma tihentyy pitkässä autolla-ajokohtauksessa, jossa Tarkovskin viljelemä mustavalkoisen ja värillisen filmin risteytys puhkeaa kukkaansa.

Tuttuja ja aina yhtä arvaamattomia ovat Solariksen symbolit: puhdistava kaatosade puhkeaa yhtä rankkana kuin Andrei Rublevissa, yhtä vauhkoina korisevat hevoset. Rublevin ikonien jatkeena toimivat taideteokset, joita avaruusasemalla näytetään kosketuskohtina maan elämään olennaisiin asioihin. ”Maa ennen kaikkea kiinnostaa minua”, Tarkovski on sanonut, ”olen lumoutunut itämisen prosessista, kaiken maassa syntyvän kasvamisesta… en näe koskaan lokaa, näen vain maan sekoittuneena veteen, liejun, josta asiat syntyvät. Rakastan maata, rakastan omaa maatani.” Tässä yhteydessä on syytä muistaa lopun rituaalinen, ällistyttävän upea kameranliike. Kamera kohoaa äärimmäisestä lähikuvasta, siitä puhtaasta luonnosta, johon pitkin matkaa on keskittyneesti tuijotettu, liukuen läpi sumun ja usvan yhä korkeammalle ja korkeammalle. Vihdoin paljastuu, että tuo palanen aitoa elämää on saarella, keskellä muistojen merta, tavoittamattomissa ja silti jotenkin ulottuvilla.

– Simo Tuomola (1973). Tekijätietoa päivitti AA 11.8.1999