SPARTAKUS (1975)

Uhkea Sovscope-ikuistus Hatšaturjanin orjakapinaklassikon maineikkaimmasta editiosta – Juri Grigorovitšin Bolšoille vuonna 1968 koreografioimasta versiosta, nimiosassa Vladimir Vasiljev. Baletti avasi viisikymmentä vuotta sitten myös Helsingissä säveltäjän itsensä läsnäollessa; ensi-illan jälkeen maestron tiedetään hipsineen Alfa Romeoon kuluttamaan pehmopornoa.

Baletti puhuu! -sarja on toteutettu yhteistyössä 100 vuotta täyttävän Suomen kansallisbaletin kanssa. Tutustu kansallisbaletin juhlaohjelmaan täällä.

***

Aram Hatshaturjan alkoi säveltää Spartakus-balettia 1950-luvun alussa käytyään Roomassa ja nähtyään Colosseumin ja Via Appian. Työ oli kylläkin ollut tarkoitus aloittaa Bolshoi-teatterin tilauksesta jo kymmenen vuotta aikaisemmin, ja Nikolai Volkovin käsikirjoitus historiallisten lähteiden ja aiheesta tehtyjen teosten pohjalta oli saanut alkunsa jo vuonna 1933. Partituurin viimeiset merkinnät Hatshaturjan teki helmikuussa 1954. Hatshaturjanin Spartakus-musiikkia esitetään usein konserteissa ja esimerkiksi tv-sarjan Merilinja (Onedin Line, BBC 1971–1980) tunnusmelodiana soi Spartakuksen ja Frygian adagio, ikimuistoinen teema, joka on monelle tuttu.

Koreografian Hatshaturjanin ja Volkovin teokseen loi Leonid Jakobson, ja se ensiesitettiin Leningradin Kirovin ooppera- ja balettiteatterissa, siis nykyisessä Mariinskissa 27.12.1956. Jakobson oli omaääninen, mielellään töissään pantomiimia hyödyntänyt taiteilija. Hänen paljon esitettyä Spartakus-koreografiaansa on kuvailtu polyfoniseksi, tanssilliseksi arkkitehtuuriksi ja yksityiskohtana muistetaan, että naistanssijoilla oli kovakärkisten balettitossujen sijasta jaloissaan sandaalit. Moskovan Bolshoi-teatterin näyttämölle teos toteutettiin ensin Igor Moisejevin koreografiana vuonna 1958, sitten 1962 Jakobsonin versiona. Vuonna 1968 ensiesitetty Juri Grigorovitshin Bolshoille tekemä jännitteinen, aihettaan psykologisoiva koreografia on versioista tunnetuin ja vierailuesitysten myötä kansainvälisesti ylistetyin, ja Grigorovitshin versio päätyi myös balettielokuvaksi.

Ensimmäinen elokuvaversio Spartakus-aiheesta valmistui Neuvostoliitossa jo vuonna 1926. Se perustui Raffaello Giovagnolin (1838–1915) romaaniin Spartaco (1874). VUFKU:n studioilla Odessassa monen tuhannen avustajan voimin valmistuneen spektaakkelin skandaalinkäryiset kuvaukset päätyivät materiaaliksi kahteen romaaniin: Ilfin ja Petrovin Ostap Benderin myöhemmistä vaiheista kertovan Kultaisen vasikan (1931) ensimmäiseen versioon – myöhemmässäkin elokuvaan viitataan – ja Juri Janovskin teokseen Master korablja (1928). Valitettavasti itse elokuva ei ole säilynyt.

Tunnetuin Spartakus-elokuva lienee Stanley Kubrickin paikkausohjaama Spartacus (1960). Kirk Douglasin pääosatähdittämää ja hänen yhtiönsä tuottamaa uljasta peplumia katsottiin myös Neuvostoliitossa ahkerasti: ensi-ilta oli 20.3.1967, kopioita 844 ja katsojia 63 miljoonaa (kinopoisk.ru). Spartacus-elokuva oli Neuvostoliitossa hämmennystä herättänyt Hollywood-tuote; sehän kertoi tuttua tarinaa luokkataistelusta. Sekä käsikirjoittaja Dalton Trumbo että Spartacus-romaanin kirjoittanut Howard Fast olivat maailmankatsomukseltaan vasemmalla ja kommunismivainojen Yhdysvalloissa mustalla listalla. Spartacus-elokuva auttoi osaltaan lopettamaan mccarthyismin, kun Kirk Douglas julkisti tiedon, että 1950-luvun omalla nimellään työkiellossa ollut Dalton Trumbo oli sen kirjoittanut. Tunnetuimmassa kohtauksessa jokainen orja sanoo olevansa Spartakus, mikä on jäänyt elämään populaarikulttuuriin vahvana ihmisyyden ja vapauden viestinä.

Spartakus on siis historiallinen henkilö, joka johti orjakapinaa vuosina 73–71 eaa. Baletti ottaa vapauksia tarinan suhteen, ja kertoo sen neljän päähenkilön kautta. Konsuli Crassus on palannut sotaretkeltään Roomaan ja tuonut vankinaan Traakian kuninkaan Spartakuksen ja hänen vaimonsa Frygian. Frygia liitetään Crassuksen haaremiin ja Spartakus pakotetaan tappamaan hyvä ystävänsä gladiaattoritaistelussa. Spartakus nostaa orjat kapinaan. Vapauteen karanneet orjat häiritsevät Crassuksen pitoja ja vapauttavat haareminaiset. Crassuksen jalkavaimo, hallitsijan varsinaiseksi puolisoksi halajava Aegina kertoo Crassukselle missä orjat ovat, ja tämän miehet seivästävät Spartakuksen. Mutta Spartakus elää ikuisesti.

Spartacus-elokuva iski neuvostokansaan, mutta balettikin on epäilemättä ollut täräyttävä: missään muualla tuskin oli mahdollista nähdä niin paljon komeiden ja suloisten vartaloiden paljasta pintaa, roomalaisia bakkanaaleja ja kuuman eroottisia tansseja kuin tässä näyttävässä miekka ja sandaali -teoksessa. Vuosina 1975–1976 taltioitua Bolshoi-teatterin toteutusta voimme nyt aikamatkustaa ihailemaan elokuvateatterin hämärässä sylissä.

–  Mia Öhman 11.5.2022