RANSKALAISEN LUUTNANTIN NAINEN (1981)

Parisuhde ja taide resonoivat John Fowlesin postmoderniin romaaniin perustuvassa näkemyksellisessä tulkinnassa. Karel Reiszin ohjaustyö kertoo näyttelijäpariskunnasta, joka valmistelee elokuvaa viktoriaanisen ajan rakkaustarinasta. Meryl Streep ja Jeremy Irons tekevät vaativat kaksoisroolinsa hämmästyttävällä tarkkuudella.

***

Ranskalaisen luutnantin nainen on Karel Reiszin ohjaama Harold Pinterin sovitus John Fowlesin samannimisestä, suomeksikin ilmestyneestä romaanista, joka on modernin kirjallisuuden eräänlainen miniklassikko. Romaanin ansiot juontuvat pitkälti sen metafiktiivisyydestä. Kertoja etäännyttää lukijaa puhuttelemalla tätä suoraan, viittauksilla mm. Freudin, Marxin ja McLuhanin ajatuksiin, ennakoinneilla, historiallisilla alaviitteillä sekä ennen muuta romaanin kahdella vaihtoehtoisella lopulla. Sepite on sepite, ei todellisuuden peili. Näin syntyy viktoriaaninen rakkaustarina, joka kerrotaan modernistisin keinoin. Jollain tavoin tämän metafiktiivisyyden piti näkyä myös elokuvassa. Pinter ja Reisz ratkaisivat ongelman kuluneella keinolla, johon puhallettiin uusi henki: elokuva elokuvassa, kaksi rakkaustarinaa, jotka jatkuvasti kommentoivat toisiaan, vähitellen sekoittuvat ja hämmentävästi yhtenevät.

Niinpä Ranskalaisen luutnantin nainen kuvaa samannimisen elokuvan filmauksia, kahden näyttelijän välille kehkeytyvää tunnesidettä, samalla kun he näyttelevät viktoriaanisten rakastavaisten rooleja. Ratkaisu suo mahdollisuuden monentyyppisten roolipelien analyysiin, eikä suinkaan vähiten viktoriaanisen tekopyhyyden ja kaksinaismoraalin naamioiden metaforiseen riisumiseen. Kyseessä oli aikakausi, jolloin Fowlesin sanoin ”nainen oli pyhä ja 13-vuotiaan tytön saattoi ostaa muutamalla punnalla… Kirkkoja rakennettiin enemmän kuin koko maan aikaisemmassa historiassa ja yksi 60 Lontoon talosta oli bordelli”.

Mutta ihmisen monet roolit kuuluvat myös nykyaikaan. Moderni ihminenkin näyttelee, häntäkin piinaavat pinnanalaiset estot ja moraaliset ristiriidat huolimatta aikakauden näennäisestä liberalismista. Elokuvan kahden tarinan roolien yhteenkietoutuminen alkaa tilanteesta, jossa Reisz leikkaa Annan ja Miken kohtauksen harjoituksesta vastaavaan kohtaukseen valmiissa elokuvassa. Tämän jälkeen tarinat etenevät rinnakkaisina: fiktiivisen Sarahin Charlesin tunteiden herättämiseksi rakentama kuva ranskalaisesta luutnantista saa rinnalleen tiedon Annan ”todellisesta” ranskalaisesta rakastetusta. Fiktio tuntuu tihentyvästi kommentoivan ja säätelevän Annan ja Miken tarinan kehitystä.

Kaikkien ihmissuhteiden sepitteellisyys ja rooliluonne saa lopullisen sinettinsä elokuvan loppukohtauksessa, jossa rooliasuihinsa vielä pukeutuneet Anna ja Mike osallistuvat kuvausten päättäjäisiin. Äkkiä auton ovi paukahtaa ja Mike tajuaa Annan lähteneen ilman häntä. Ikkunaan rynnännyt Mike huudahtaa elokuvan loppurepliikiksi: ”Sarah!”.

–  Veijo Hietalan (Turun Sanomat 30.7.1988) mukaan